Itsepetoksen pyhittämisen perusteet

 

Hiljaisuudessa molempien ajatukset löivät tyhjää kuin kumisevat noitarummut. Sophistes tuli siihen tulokseen, että älyllisen syväsukelluksen oli aika siirtyä äärettömän äärelle. Eksistentiaaliset pohdinnat jäävät ontoiksi, jos kaiken eksistenssin Luojaa ei oteta mukaan ajatteluun.

Sophistes rikkoi hiljaisuuden ja sanoi: "Hengellisestä näkökulmasta katsottuna asia on erityisen vakava. Kristitylle on erittäin haitallista, jos oma minuus perustuu valheeseen, koska kristinuskon koko perusta on totuudessa eläminen ja rehellinen suhde Jumalaan. Jos ihminen ei ole rehellinen edes itselleen, hänen suhteensa totuuteen ja siten myös Jumalaan on väistämättä vaurioitunut. Ihmiset pakenevat totuutta, jos he rakastavat pimeyttä enemmän kuin valoa. Tämä on langenneen ihmiskunnan tragedia. He eivät tahdo tulla totuuden valoon, vaikka se voisi heidät vapauttaa. Torjumalla totuuden he voivat elää kaukana Jumalasta. Totuuden torjuminen on kapinaa Jumalaa vastaan. Jos ihminen ei tahdo kohdata totuutta itsestään, hän vääristyy ja vääristää toisetkin mielessään.. Raamatun mukaan totuus vapauttaa, mutta itsepetos on tämän vastakohta. Se sitoo ihmisen valheiden kahleisiin, ja tiedämmme kyllä, kuka on valheen isä: saatana. Juuri valheiden avulla saatana pyrkii vääristämään Jumalan luomistyön kieroon.  Valheiden avulla saatana saa eksytettyä ihmiset mitä hulluimpiin tekoihin.  

Itsepetos on kuin saatanan tekemä ohjelmointi ihmismielessä. Tuon ohjelmoinnin avulla ihminen jatkaa itse saatanan valheiden syöttämistä itselleen, saavatpa niistä toisetkin osansa, valitettavasti. Tuo ohjelmointi on saanut jopa uskovia uskomaan valheen totuudeksi ja pitämään totuutta valheena, jota vastaan tulee hyökätä defensiivisesti. Kun itsepetos on jatkunut läpi elämän, siitä on voinut tulla luonnollinen mukavuusalue, josta ei tahdo luopua mistään hinnasta. Valitettavasti tuo kuviteltu mukavuus voi ajaa ihmisen turmioon, koska usko ei voi säilyä terveenä itsepetoksen rinnalla. Valheisiin mielistyminen ja totuuden torjuminen johtavat väistämättä hengelliseen haaksirikkoon ja tuhoon, ellei niistä luovu." 

 

Erectos huokaisi syvään ja vastasi: "Kristityn elämä itsepetoksessa on mahdoton yhtälö. Itsepetos on terveen uskon vihollinen - se ei johda elämään, vaan sotaan elämää vastaan. Valheessa eläminen on kristityn vapauden vastakohta. Totuuden rakkaus on Jeesuksen rakkautta. Itsepetoksessa pitäytyvä ihminen torjuu tämän totuuden, ja samalla myös Jeesuksen. Itsepeos estää Jumalan vapauttavan työn. Uskonelämä on sydämen asia, se on syvä suhde Jumalaan. Tämä suhde vaatii rehellisyyttä sekä itselle, toisille että Jumalalle. Jos ihminen pysyy itsepetoksessaan uskoon tulon jälkeenkin, suhde Jumalaan jää pinnalliseksi. Vaikka Jumala tuntee sydämen ja kutsuu rakkaudessaan kohtaamaan totuuden, ihminen itse asettaa esteitä todelliselle yhteydelle.😑 Tämä näkyy siinä, ettei ihminen kykene ottamaan armoa vastaan aidosti hän ei ehkä edes usko tarvitsevansa sitä, koska kieltää omat vikansa ja pimeät puolensa. Tämä johtaa tekopyhyyteen ja muotomenojen ulkokultaiseen toteuttamiseen."

Sophistes sanoi vakavana: "Itsepetos johtaa hiljalleen hyvin vaaralliseen tilaan: Ensin tulee hengellinen sokeus. Hengellinen kasvu pysähtyy. Ihminen ei enää erota, mikä on totta ja mikä ei, ja alkaa uskoa omia valheitaan. Ihminen ylpistyy eikä kykene ottamaan armoa vastaan. Jos ei näe omaa vajavaisuuttaan rehellisesti, ei myöskään ymmärrä tarvitsevansa Jumalan armoa. Parannus vaatii rehellisyyttä, eikä valheessa elävä ihminen kykene aitoon katumukseen, ellei kohtaa totuutta. Hänen parannuksensa jää ulkokultaiseksi parannuksen teeskentelyksi, jossa mikään yritys ei tuota tulosta, koska motivaatiota parannukseen ei ole. Ilman totuuden kohtaamista terve ja tarpeellinen synnintunto pysyy vieraana. Silloin on liiankin helppo julistaa turmeltunut luonto autuaaksi ilman tarvetta parannukseen.😳 Mitä vankemmin ihminen alkaa uskoa olevansa puhdas, hyvä, viaton ja erinomainen, sitä enemmän hän joutuu valehtelemaan itselleen, toisille ja Jumalalle. Se on paljon kuluttavampi, kipeämpi ja tuhoisampi tie kuin elämän tie, joka avautuu parannukseen nöyrtymisen kautta. Siinä ei ole enää sijaa itsepintaiselle itsepetokselle, kun Kristuksen armo ja totuus saavat sijaa sydämeen. On murheellista, jos ihminen pysyy itsepetoksessaan, vaikka on tullut jo tuntemaan evankeliumin totuuden.  Valheessa ei ole rauhaa. Ihminen elää jatkuvan sisäisen ristiriidan paineessa yrittäessään elää kristittynä samalla kun pettää itseään. Ristiriita tuhoaa sisäisen rauhan ja levottomuus tulee tilalle. Myös läheiset joutuvat kärsimään. Itsepetos heijastuu ihmisen käytökseen muita kohtaan vahingollisella tavalla. Valheet ja manipulointi rikkovat ihmissuhteita ja pahimmillaan ihminen eksyttää läheisensä pois totuudesta, koska ei halua katsoa peiliin. Mitä pidempään ihminen torjuu totuuden, sitä lähempänä on hengellinen kuolema. Lopulta usko on enää vain kuollutta uskoa ja uskonelämä pinnallista muotomenojen toteuttamista. Totuuden pakeneminen käy kalliiksi." 

 

Erectos vastasi: "Raamattu puhuu selkeästi siitä, että totuuden torjuminen ja valheeseen mieltyminen johtavat hengelliseen tuhoon. Kun ihminen ylläpitää valheellista minuutta, hän ei vain torju totuutta itsestään, vaan samalla hän kieltäytyy päästämästä Jeesusta sydämensä pimeimpiin kohtiin. Hän estää itse yhteyden Jumalaan ja tukahduttaa oman kasvunsa. Totuuden kohtaaminen voi olla eksistentiaalinen kriisi, mutta se voisi johtaa syvempään ja kestävämpään uskoon. Valheminuuden tuhoutuminen on hengellisesti välttämätöntä, jotta ihminen voisi todella elää uskoaan todeksi ja elää lähellä Jeesusta. Valhe erottaa Jumalasta ja vahingoittaa ihmissuhteita. Jumala kutsuu kristittyjä rakastamaan toisiaan, mutta itsepetos johtaa usein siihen, että ihminen käyttää toisia hyväkseen suojaamaan omaa valheminuuttaan. Itsepetos on valinta, joka ristää ihmisen sekä itsestään, toisista että Jumalasta. Jos ihminen kieltäytyy rakkaudesta totuuteen ja pysyy valheessa, hän eristää itsensä Jumalasta.

Tämä on iankaikkisesti vakava tila, kuten Ilmestyskirjassa sanotaan: “Valheessa eläjät ja valhetta rakastavat jäävät ulkopuolelle” (Ilm. 22:15)" 

 

Sophistes vastasi topakasti: "Totuuden torjuminen ja valheellisen minuuden pakonomainen ylläpitäminen kaikesta tuhosta huolimatta on valheen rakastamista. Oma valheellinen ego ylittää Jumalan totuuden, ja näin siitä tulee epäjumala. Jos kristitty valitsee tietoisesti valheen ja pitäytyy itsepetoksessaan siitä huolimatta, että on tullut siitä tietoiseksi, hän siirtyy paholaisen leiriin. Vaikka pelastus ei katoakaan saman tien, itsepetoksessa pitäytyminen avaa oven pimeyden voimille ja ne pääsevät tekemään kavalaa työtään ihmisen sydämessä. Itsepetoksessa elävä kristitty hylkii totuutta ja ajautuu tekopyhyyteen. Tämä hämmentää muita uskovia ja antaa huonon todistuksen Jumalasta."

 

Erectos sanoi: "Itsepetos ylläpitää myös vastuunpakoilua, joka on synnin ytimessä. Se on syvimmältään ihmisyyden pakenemista. Vastuullisuus tuo elämään rikkautta, syvyyttä, tarkoituksen ja mielekkyyden. Juuri vastuullisuus erottaa ihmisen eläimistä. Vastuunpako on usein kytköksissä totuuden kieltämiseen ja muiden syyttämiseen. Kun ihminen torjuu rehellisen palautteen uhriksi tekeytymisen ja syyllistämisen kautta, hän välttää vastuun haitallisesta käytöksestään. Tämä estää aidon kasvun ja tuhoaa toisia. Menneisyyden uhrikokemuksiin vetoaminen on tyypillinen tapa välttää nykyhetken vastuuta. Tämä on tehokas keino pysyä menneisyytensä vankina. Jatkuva menneisyyden kilpenä käyttäminen on merkki siitä, ettei ihminen halua kohdata itseään totuudessa. Kun ihminen sysää oman vastuunsa toisten niskaan, hän tekee moraalisen vääryyden. Kun joku kieltäytyy ottamasta vastuuta omista virheistään ja kaataa ne toisten niskaan, hän syyllistyy kaltoinkohteluun, valehteluun, välinpitämättömyyteen ja laiminlyöntiin. Tilanne on vaarallinen, jos vastuun vierittäjä ei enää edes tahdo kuulla toisen hätää. Ikään kuin toisen kärsimystä ei tarvitsisi ottaa vakavasti, vaan viskataan vain lisää paskaa niskaan. Passiivinen itsekkyys ei vain tuhoa toisten elämää, vaan korruptoi oman sielun.😖 Itsepetos ja vastuunpakoilu johtavat hengelliseen kuolemaan, jos niistä ei luovu. Tällöin ihminen on tehnyt itselleen mukavan valheen vankilan." 

 

Sophistes vastasi: "Tällainen välinpitämättömyys on kauhistavaa - ja toivon mukaan harvinaista. Se on täysin vastakkaista kristillisen rakkauden kanssa. Kristitty ja vastuuttomuus eivät sovi yhteen, koska silloinhan hän antaisi huonon todistuksen Jeesuksesta. Jos väitämme elävämme armosta, mutta viskaamme vastuumme toisten niskaan, todistamme teoillamme, että armossa on jotain vikaa - koska se ei toimi. Totinen armo johtaa terveeseen vastuuntuntoon, ei välinpitämättömään vastuuttomuuteen. Vastuuttomuus ja uskonelämä eivät korreloi keskenään. Kun joku tietoisesti vaikeuttaa toisen elämää ja vähät välittää tästä, hän ei rakasta lähimmäistään - eikä Jumalaa. Välinpitämättömän on turha puhua välittämisestä, hän kun osoittaa teoillaan täysin päinvastaista. Raukkamainen vastuunpakoilu on pelkkää itsekkyyttä ja passiivipaskaa, jonka viskaajaa ei kiinnosta lainkaan toiselle tuottamansa kärsimys.💩 Passiivinen vastuunpakoilu on toisten aktiivista kaltoinkohtelua, ja mitä pidempään pakeneminen ja passiivisuus jatkuvat, sitä vakavampaa tuhoa passiivipaska aiheuttaa. Siinä on turha enää vedota uhriuteen, eikä avuttomaksi heittäytyminen auta mitään, se kun vain mahdollistaa kaltoinkohtelun jatkumisen." 

 

Erectos vastasi: "Jos ihminen vetoaa avuttomuuteen ja kyvyttömyyteen, hän käyttää ongelmaa suojamuurina. Samalla omasta avuttomuudesta tehdään toisten ongelma, vaikka eihän sitä voi kukaan muu ratkaista kuin ihminen itse. Myöntämällä heikkoutensa toistuvasti ilman korjaavia toimenpiteitä ihminen voi manipuloida ympäristöä - hakea empatiaa, pakoilla vastuuta ja pitää vallan omissa käsissään. Omaan avuttomuuteen vetoaminen on kätevä mutta alhainen keino paeta konfliktia ja pitää kiinni haitallisista toimintakaavoista. Ja samalla saa jatkaa toisten haavoittamista, koska itsensä kohtaaminen tuntuu liian suurelta haasteelta." 

 

Sophistes totesi kuivasti: "Eikö toisten haavoittaminen sitten ole haaste eikä mikään?😮 Jos toisten haavoittaminen ja heidän elämänsä tuhoaminen on helpompaa kuin totuuden kohtaaminen, jokin on perustavanlaatuisesti vialla ihmisen asenteissa,- joita jokainen voi muuttaa halutessaan. Itsepetos vangitsee pysymään muuttumattomana, jotta valheen valta voisi säilyä. Vinoutuneista asenteista voi tulla linnakkeita, joita ei saa koskaan kyseenalaistaa, niitä vain sokeasti totellaan. Ja niitä vaaditaan salaa muitakin tottelemaan, kannattelemaan, suojelemaan, palvelemaan ja orjailemaan kaiken hyvän nimissä. Pahimmillaan itsepetos voi johtaa ihmisen elämään elämänvastaisella tavalla - mukava valhe voi saada näyttämään helpolta, mukavalta, hyvältä ja oikealta tavalta elää toisilta varastetulla energialla. Vaikka hän rationalisoisi tämän omalla epätäydellisyydellään, todellisuudessa kyse on valinnasta - passiivipaskamaisesta valinnasta elää toisten taakkana kuluttaen heitä kuin loinen. Myös se, ettei valitse muuttua, on edelleen vastuullinen valinta. Itsepetoksen luoma mielikuvitusmaailma ei kestä ikuisesti, ja ihminen joutuu kohtaamaan oman toimintansa seuraukset ennemmin tai myöhemmin, viimeistään iankaikkisuudessa. Olisi toivottavaa, että kohtaaminen tapahtuisi vielä tämän elämän aikana.😥 Iankaikkisuudessa on myöhäistä enää muuttaa mieltään. Siellä ei auta selittelyt ja sääliroolipelit. Kunpa yksikään ei saattaisi sieluaan niin peljättävään tilanteeseen!"

Erectos kivahti: "On syytäkin välillä pohdiskella peljättäviä asioita, jotta voisimme pysyä hereillä. Siinä ei olisi mitään mukavaa, jos vain hyssytteltäisi - vaikka mukava paatumuksen uni veisi sieluja kohti tuhoa.😪 Olisi vaarallista ajelehtia katumattomana ajasta ikuisuuteen. Mukava minäharha ei takaa taivaspaikkaa. Jos perustamme vanhurskautemme omaan erinomaisuuteemme emmekä Kristukseen, voi meitä!

Jumalan edessä on turha tekeytyä uhriksi! Hänelle on turha sanoa 'Olen tällainen, koska elämäni on ollut niin vaikeaa ja olen joutunut kärsimään niin paljon.' Yhtä lailla toisillakin on ollut vaikea elämä ja he ovat joutuneet kärsimään yhtä lailla, jotkut ehkä enemmänkin. Silti he elivät toisin ja valitsivat vastuullisuuden, kasvun ja elämän totuuden rakkaudessa. Herää vain kysymys: Onko valheellinen minuus toisten tuhoamisen arvoinen?" 

 

Sophistes vastasi: "Karu fakta: joillekin ihmisille se on.😐 Onneksi ei kaikille. Valheminuus on rakennelma, jonka avulla ihminen välttää kohtaamasta kipujaan ja jos tuon rakennelman purkaminen tuntuu liian uhkaavalta (vaikka se johtaisi vapauteen), hän mieluummin uhraa ihmissuhteet, rehellisyyden ja toisten tunteet kuin kohtaisi itsensä totuudessa. Tämä on kaukana uhrautuvasta rakkaudesta - se on äärimmäisen itsekäs ja itsetuhoinen valinta. Tällaisen valinnan tehneen ihmisen on turha hokea itselleen ja toisille, ettei hän ole itsekäs - hänen valintansa ja tekonsa osoittavat päinvastaista." 

 

Erectos totesi kyynisesti: "Ainahan ihminen voi vedota siihen, että hän on niin suuri syntinen, ikään kuin se oikeuttaisi hänen itsekkyytensä. Ihminen voi paeta vastuutaan vetoamalla omaan syntisyyteensä ja kokea, ettei hänen tarvitse tehdä mitään aktiivisesti parannuksen eteen, koska 'Kyllähän se armo kantaa ja Jeesus hoitaa homman'. Tämä on armon vääristämistä ja parannuksen teon pakenemista! On todella halpamaista sysätä oma vastuu syrjään ja odottaa, että Jeesus tekee työt hänen puolestaan. Vieläpä samalla, kun oman vastuuttomuuden vaikutukset tuhoavat toisten elämää!😵 Tiukan paikan tullen ihminen voi käyttää tätä halpamaista keinoa henkisenä ulospääsynä, kun ei halua kohdata omia heikkouksiaan eikä toisille aiheuttamaansa vahinkoa. Näin hän voi jatkaa itsepetostaan verhoten välinpitämättömyyden ja vastuunpakoilun hengelliseen viittaan." 

 

Sophistes jatkoi: "Näin jopa Jumalasta tulee väline itsepetoksen ylläpitämiseen! Ihminen vain odottaa passiivisena, että Jumala ottaisi kaikki hänen ongelmansa pois samalla kun jatkaa ongelmallista käytöstään. On erittäin epärelistista odottaa, että uskoon tulon myötä Jumala pyyhkisi pois kaikki ongelmat eikä ihmisen tarvitsisi tehdä mitään oman parannuksensa ja kasvunsa eteen. Jumalaa ei voi käyttää hyväksi, vaikka kuinka yrittäisi. Synti toimii usein oikeutuksena ja selityksenä itsekkäälle käytökselle. Silloin armo vääristetään halvaksi armoksi, jossa parannusta ei tarvita ja jopa Jeesuksesta tehdään mukava 'Vapaaksi vaikeuksista'-Jumala, joka tekee kaiken työn ihmisen puolesta.😱 Näin itseään pettävä voi jäädä passiiviseen paskamaisuuteensa ja ikuiseen uhriuteensa. Ja niin hän voi jatkaa itsepetostaan ja vastuutonta elämäänsä käyttäen toisia hyväkseen uskotellen samalla itselleen olevansa terve ja hyvä ihminen.😳 Itsepetos ruokkii ylpeyttä, joka ilmenee asenteena, että ‘minä tiedän jo kaiken eikä minussa ole mitään vikaa’. Tämä sulkee ihmisen sydämen opetuslapsen asenteelta, joka on avoin oppimaan ja halukas muuttumaan. Hengellinen ylpeys estää ihmistä ottamasta vastaan Jumalan Sanan totuutta, mikä johtaa hengelliseen pysähtyneisyyteen. Samalla hän hylkää terveen ja vastavuoroisen ihmissuhteen, sellainen kun vaatisi rohkeutta kohdata itsensä rehellisesti ja ottaa vastuu. Jos toiset odottavat häneltä vastavuoroisuutta, hän voi syyllistää heitä siitä vetoamalla omaan avuttomuuteensa todeten, että he vaativat liikoja ja heidän odotuksensa ovat mahdottomia täyttää. " 

 

Erectos vastasi naurahtaen: "Ikään kuin toiset tekisivät väärin odottaessaan tervettä ihmissuhdetta!😆 Toimisiko terve ja hyvä ihminen näin? Ei todellakaan! On vaikea edes käsittää, kuinka näin elävä ihminen voi ylipäätään elää. Ristiriita todellisuuden ja hänen minäkuvansa välillä vaatii yhä ankarampaa itsepetosta, koska todellisuus iskee väkisinkin vasten kasvoja, ajan myötä yhä enemmän ja enemmän. Vaikka hän kuinka uskottelisi, että kaikki on kunnossa, hänen sisimmässään ei ole rauhaa, vaan jatkuva totuuden ja valheen jännite. Valheessa eläminen käy ajan myötä raskaammaksi kuin muutoksen vaatima työ, jota ihminen pakenee. Muutos vaatii epämukavuuden sietämistä, eikä se koskaan tapahdu ihmisen omilla ehdoilla. Jos tapahtuisi, muutosta ei tapahtuisi. Omilla ehdoillaan muuttuminen johtaa vain muuttumattomuuteen. Jos muutosta vain teeskennellään, ajan myötä kipeä meno vain pahenee. Silloin käy ilmeiseksi, että muutospuheet olivat pelkkää petosta. Valheellinen muutos ei kestä kauan, koska se ei ole aitoa eikä se poista ongelmien juurisyitä, vaan ylläpitää niitä.

Itsepetos ja valheellisen minuuden ylläpitäminen aiheuttavat enemmän epämukavuutta ja kuluttavat enemmän voimavaroja kuin todellinen kasvu ja muutos. Kun ihminen pakenee muutoksen vaivaa ja totuuden kohtaamisen tuskaa, hän lisää elämääänsä moninkertaista vaivaa ja tuskaa, ja vieläpä levittää sitä ympärilleenkin." 

 

Sophistes vastasi: "Järjettömyyden huippu! Kun vastuun pakoilu ja kyvyttömyys (tai suorastaan haluttomuus) muuttaa käytöstään hallitsevat, ihminen jää kiinni siihen, että hänen ihmissuhteensa pysyvät yksipuolisina käyttösuhteina ja hän tuhoaa ihmissuhteensa ihan itse. Silti hän voi kokea olevansa toisten hylkäämä viaton uhri, vaikka on itse käyttänyt toisia hyväkseen ja karkottanut heidät haavoittavalla käytöksellään! Itsepetos tulee ilmeiseksi juuri järjenvastaisuudestaan." 

 

Molemmat vaikenivat hetkeksi päätään pudistellen.

 

 

Terve itsetuntemus ja valheminuuden labyrintti

 

Hetken hiljaisuuden jälkeen he havahtuivat ja heidän katseensa kohtasivat. Näytti siltä, kuin he olisivat molemmat oivaltaneet jotain. Oli taas aika puhua.

 

Erectos jatkoi: "Voin arvata, että kun itsepetos kohtaa itsetuntemuksen, ongelmilta ei voi välttyä. Ne ovat kuin kaksi erilaista maailmaa, joista toinen pohjaa illuusioon ja toinen realismiin. Ne määrittävät, kuinka ihminen hahmottaa itsensä, muut ja ympäröivän todellisuuden. Erot ovat syvällisiä ja ne ilmenevät ihmisen ajattelussa, tunteissa ja käytöksessä. Itsepetos on psykologinen mekanismi, jossa ihminen tietoisesti tai tiedostamattaan vääristää totuutta itsestään. Se johtaa siihen, että hänen kuvansa toisistakin vääristyy, kun hän projisoi toisiin asioita, joita ei halua itsessään kohdata. Se on keino yrittää suojautua kipeältä totuudelta ja ylläpitää epävakaata sisäistä harmoniaa keinoja kaihtamatta. Itsetuntemus on tämän vastakohta; se on kyky tarkastella omaa sisäistä maailmaa realistisesti ja rehellisesti. Silloin ihminen näkee myös toiset ihmiset realistisesti, samoin ympäröivän todellisuuden. Itsetuntemus vaatii rohkeutta kohdata totuus, myös omat puutteet, viat, virheet ja heikkoudet. Näin ihmisen valoisa ja pimeä puoli integroituvat osaksi persoonaa, jolloin se voi alkaa eheytyä. Itsetuntemus johtaa hyvään ihmistuntemukseen ja haluun etsiä totuutta vaikka se tekisi kipeää." 

 

Sophistes vastasi: "Itsetuntemukseen kuuluu sisäinen prosessointi: 1. Rehellinen itsereflektio, jossa ihminen tarkastelee toimintaansa, tunteitaan ja ajatuksiaan kriittisesti mutta armollisesti. 2. Kipeiden tosiasioiden hyväksyminen. Itsetuntemus kasvaa, kun ihminen suostuu kohtaamaan sen, mitä on yrittänyt kieltää tai vältellä. 3. Oppiminen ja kasvu. Kokemuksista otetaan opiksi ja niiden kautta realistinen käsitys itsestä ja ympäristöstä kasvaa. Ihminen, jolla on hyvä itsetuntemus ja joka elää totuudessa, on kuin harvinainen jalokivi, kestävä, kaunis ja kirkas, mutta usein hiljaisen hienovarainen." 

 

Erectos huokaisi syvään ja sanoi: “Kunpa totuuden tunteminen olisi yleisempää nykyaikana. Senhän tulisi olla terveen elämän ja kristinuskon perusta - mutta jostain syystä rehellisyydestä on tullut loukkaantumisen aihe myös kristillisissä piireissä.😩 On kummallista, kuinka jopa totuuden tuntevat mieltyvät valheeseen "kaiken hyvän" nimissä, eivätkä enää kärsi kuulla enää rehellisiä varoituksia, rakentavasta palautteesta puhumattakaan. Kuuroilla korvilla on mahdotonta ottaa vastaan rakkautta totuuteen voidakseen pelastua! Vaikka tiedettäisi hyvin, ettei valheessa eläjät peri Jumalan valtakuntaa, siihenkin löytyy helppo ratkaisu: uskotaan, että oma oikeassa oleminen on todellisuuden mittari. 

Ja näin alkaa kristillinen todellisuuden muovailu. Pidetään vaan ulkoisesti pyhää ja kaunista teatteria, samalla kun sisimpään kätketään pimeyttä ja piilopahaa. Omaa hurskauden ulkokuorta on helppo pitää niin pyhänä, ettei parannusta enää tarvita. Vaikka polkisi salaa toisia, silti voidaan julistaa: "En minä tee mitään pahaa - minähän haluan pelkkää hyvää! Olen hyvä ihminen - vaikka näyttäisi, että teen pahaa, teen sen hyvissä aikeissa!" Ja tadaa - pahasta tuli pyhää.😬 Kun ristiriita uhkaa paljastua, vuoron saa pyhä selittely: "Tietenkin Jumalan täytyy pelastaa, vaikka en häntä tottelisikaan! Kaikki me olemme vajavaisia syntisiä. Kyllä Jumala ymmärtää. Ei Hän vaadi minulta mitään muutosta. Olenhan minä jo armahdettu." Näin oma minäharha julistetaan erityistapaukseksi. 

Silti ero on merkittävä. Valheen varaan rakennettu identiteetti ei kestä totuuden edessä, kun taas totuudellinen itsetuntemus pysyy vakaana valheita vastaan, koska se on kestävällä pohjalla. Silloin voi olla yhtä mieltä totuuden kanssa, vaikka totuus olisi kipeä. 

Maailma olisi siedettävämpi paikka elää, jos ihmiset eläisivät totuudessa. Silloin ei tarvitsisi pelätä saavansa puukosta selkään - koska totuudellisuuden hedelmänä kasvaa muutkin perushyveet, kuten luotettavuus, vastuullisuus, uskollisuus, myötätunto ja halu olla sanansa mittainen. Silloin säästyttäisi monilta haavoilta, vääristymiltä ja mielivallalta - mutta vielä toistaiseksi se jää kaukaiseksi haaveksi tässä pahassa maailmanajassa.  Mutta juuri siihen meidät alun perin on tarkoitettu. Sitä kohti meillä on myös mahdollisuus suunnata takaisin, jos tahdomme. Pakosta ei kenestäkään rehellistä tule. Vain valhe tarvitsee pakkoa, painostusta ja kiirettä - totuus elää vapaudessa. 

Jos ei ihminen tunne edes itseään,  eikä halua oppia tuntemaankaan, silloin pallo on hukassa pahemman kerran. Terve itsetuntemus ei synny yhdessä hetkessä - se vie vuosia. Se kasvaa ja syvenee läpi elämän - eikä tule valmiiksi tässä ajassa. Silti vaivannäkö ei ole turhaa. Päinvastoin. Millaisena hyvä itsetuntemus näyttäytyy ulospäin?”

 

Sophistes vastasi: “Näin hyvä itsetuntemus ilmenee ulospäin:

1. Rehellisyys itselle ja toisille. Tämä rehellisyys ei tarkoita julmuutta, vaan hyvän itsetuntemuksen omaava sanoo totuuden empaattisesti ja rakkaudessa. Ihminen tunnistaa ja tunnustaa omat tunteensa ja käytöksensä syyt ilman tarvetta valehdella itselleen ja muille. Hän on valmis myöntämään virheensä avoimesti, eikä hänellä ole enää tarvetta pettää itseään. Silti hän valvoo sydäntään, ettei eksyisi uudestaan.

2. Vastuun ottaminen. Itsensä tunteva ihminen ei syyttele toisia tai ulkoisia olosuhteita ongelmistaan, vaan katsoo peiliin ja tekee tarvittavat muutokset. Hän työskentelee aktiivisesti itsensä kanssa voidakseen kasvaa ja muuttua. Ihminen tunnistaa oman osuutensa konfliktissa ja myöntää epäonnistumiset voidakseen oppia niistä. Hän ei väistele vaikeita totuuksia, vaan kohtaa ne ja käsittelee niitä syvällisesti voidakseen oppia, kasvaa ja muuttua. Hän ymmärtää, ettei hänen tarvitse hallita kaikkea, vaan hän pyrkii hallitsemaan itseään. Hän vaikuttaa omaan suhtautumiseensa sen sijaan, että pyrkisi kontrolloimaan toisia.

3. Tasapaino ja rauha. Itsetuntemus tuo mielenrauhaa, koska ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin hän on, hyvät ja huonot puolet mukaan lukien. Tämä mahdollistaa myös toisten hyväksymisen. Tällaisen ihmisen läsnäolo on rauhoittavaa ja saa toiset hyvälle mielelle.

4. Aitous ja aito vuorovaikutus. Tällaisen ihmisen sanat ja teot ovat linjassa keskenään. Hän ei esitä mitään, vaan on sitä mitä on. Ihminen uskaltaa olla aito muiden seurassa, koska hänellä ei ole tarvetta ylläpitää kulisseja. Hänen seurassaan on hyvä olla ja hänen aitoutensa rohkaisee toisetkin aitouteen. 

5. Kyky asettaa rajoja. Ihminen tietää, missä hänen rajansa menevät, eikä hän pelkää ilmaista niitä. Hän osaa sanoa “ei" ilman syyllistymistä, ottaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan ilman, että sysää niitä toisten kannettavaksi. Hän antaa toisille mahdollisuuden kunnioittaa hänen rajojaan, mutta ei siedä kroonista rajojensa rikkomista. Hän tiedostaa, että rajat ovat rakkautta ja joka ei kunnioita rajoja, ei kykene rakastamaan. Ei olisi hyödyllistä antautua mahdollistamaan tuhoisaa toimintaa antamalla kiltisti polkea rajojaan. Selkeä rajanveto voi katkaista tuhoisan kierteen. Terveet rajat eivät ole itsekkyyttä, vaan tervettä itsesuojelua ja vastuullisuutta. Ne osoittavat rakkautta ja arvostusta itseä ja toisia kohtaan. Se olisi itsekästä, jos ei kunnioittaisi toisten rajoja ja vaatisi toisia toimimaan oman hyvinvointinsa ja voimavarojensa kustannuksella omaksi hyödykseen. 

6. Omien tunteiden ymmärtäminen ja itsehillintä. Ihminen tunnistaa tunteensa ja hyväksyy itsessään koko tunteiden kirjon. Tunteet eivät ole hänelle vihollisia, vaan viestintuojia, joilla on tärkeä tehtävä. Hän tiedostaa, ettei tunteet ole absoluuttinen totuus, vaan osaa koetella, nimetä ja käsitellä tunteitaan ilman, että hän joutuu niiden valtaan. Hän ei kiellä eikä tukahduta tunteitaan eikä reagoi niihin ylilyöden.

7. Empatia ja toisten asemaan asettuminen. Hyvä itsetuntemus heijastuu myös ihmissuhteisiin. Ihminen ei vaadi itselleen kaikkea tilaa ja huomiota, kun hänen ei tarvitse enää paeta itseään. Hän kuuntelee toisia, myötäelää kuulemaansa ja pystyy katsomaan asioita myös toisten näkökulmasta eikä vain omastaan.  Tämä mahdollistaa kasvun ja uuden oppimisen. Toisten kuunteleminen voi avata rikastuttavamman näkökulman elämään kuin itsensä ympärillä pyörivä yksipuolinen monologi, jossa ei kohdata ketään. Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, hänen ei tarvitse täyttää tilaa itsellään toisten tilan kustannuksella. Hän suhtautuu toisiin avoimesti, ilman tuomitsemista ja ylimielisyyttä. Tämä ei tarkoita, että hän hyväksyisi kaiken, vaan tarvittaessa hän kykenee myös sanomaan "ei". Hän ei pyri miellyttämään toisia, vaan osaa erottaa empatian toisten miellyttämisestä.

8. Terve suhtautuminen kritiikkiin. Hän ottaa vastaan palautetta ilman, että ego nousee automaattisesti suojamuuriksi ja hylkää rakentavan palautteen. Vaikka kritiikki kolahtaisi, sitä ei suoralta kädeltä tarvitse torjua. Sitä tutkitaan ajan kanssa - ja apuvoimin. Itseään koetteleva ihminen oppii ajan kanssa tekemään eron aiheellisen ja aiheettoman, jopa ilkeämielisen palautteen välillä. Hän ei muserru kritiikistä, vaan tarkastelee sitä analyyttisesti: ‘Onko tässä perää? Mitä voin oppia tästä?’ Jos kritiikki on aiheetonta, hän ei jää rypemään siihen, vaan tiedostaa, että se kertoo enemmän sanojasta itsestään kuin hänestä. 

9. Tunne omasta tarkoituksesta. Itsetuntemuksen myötä oman elämän tarkoitus alkaa avutua. Ihminen pyrkii elämään arvojensa mukaisesti, ei ulkoaohjautuvien ihmisten mielihalujen ehdollistamana. Itsensä tunteva ei ajaudu jatkuvasti toisten odotusten tai ulkoisten paineiden vietäväksi. Hän ei suostu ahtautumaan toisten määrittämiin laatikoihin, vaan elää omannäköistä elämää - joka ei ole itsekästä itselleen elämistä, vaan syvemmän tarkoituksen ja elämäntehtävän todeksi elämistä. Hän tuntee itsensä, tuntee tehtävänsä ja tietää, mitä haluaa elämältään - vaikka se tarkoittaisi epätavanomaisia valintoja.

10. Nöyryys ja avoimuus. Hyvä itsetuntemus ei tee ihmisestä itsekeskeistä ja ylimielistä. Ihminen tiedostaa oman rajallisuutensa ja hyväksyy sen, ettei hän tiedä kaikkea, ja on valmis oppimaan uutta. Hän ei pidä itseään muita parempana, eikä myöskään vähättele itseään, vaan kohtaa toiset ihmiset samalta viivalta.

11. Sisäinen tasapaino. Hän ei elä jatkuvan draaman, kaaoksen tai tyytymättömyyden keskellä eikä kaipaa sellaista elämäänsä. Se ei tarkoita, etteikö ihminen sietäisi painetta, stressiä, arjen haasteita ja epämukavuutta. Hänen ei tarvitse kuitenkaan sotkeutua kaikkeen. Kun ihminen on sinut itsensä kanssa ja löytänyt rauhan, hän ei tahdo enää sekaantua hänelle kuulumattomiin asioihin, saati että antautuisi toisten kaaokseen. Hän tiedostaa, ettei elämä ole täydellistä eikä sen tarvitse ollakaan. Sijaikärsijäksi ei kuitenkaan tarvitse suostua. Sisäinen taspaino syntyy, kun ihminen tuntee rajansa, kohtaa omat ongelmansa realistisesti ja pyrkii ratkaisemaan ne. Hän ei pakene epämukavuutta, vaan oppii siitä. Vaikeudet voivat olla kasvun mahdollisuus, jos ne kohtaa. Mukavuus ei takaa sisäistä taspainoa, päinvastoin se voi riistää levon ja rauhan. Mukavuudesta voi tulla tuhoisa renki, joka tappaa kasvun. Kasvu ei elä mukavuudessa - ilman kipua ei ole kasvua.

12. Huomaamaton säteily. Tällainen ihminen ei vedä huomiota itseensä tarkoituksella eikä ole riippuvainen toisten huomiosta. Hänen läsnäolonsa tuntuu rauhoittavalta ja voimaannuttavalta. Hän on kuin majakka, joka valaisee tietä muille vain olemalla olemassa. Hän ei yritä olla muuta kuin se, joka on, hyväksyen heikkoutensa ja vahvuutensa. Hän pyrkii jatkuvasti kasvamaan ja oppimaan uutta. Hänen seurassaan oleminen tuntuu aidolta, selkeältä, turvalliselta, vakaalta ja virkistävältä - hän ei vedä ketään mukaan valheisiin tai peleihin, vaan on avoin ja vilpitön. Hän antaa toisille mahdollisuuden ja tilan olla rehellisesti omia itsejään. Tällainen ihminen kunnioittaa yksilöllisyyttä ja arvostaa avoimuutta. Hän tuo turvaa avoimille, mutta peljättää petollisia. Itsensä tunteva tunnistaa helposti epäaitouden ja teeskentelyn - koska on lakannut pettämästä itseään. Hän ei pyri muuttamaan toisia, vaan itseään, ja tämä rohkaisee toisiakin olemaan aitoja hänen seurassaan ja suuntaamaan kohti kasvua ja itsetuntemusta. "

 

 

Erectos vastasi: “Tämähän on itsepetoksen rakentaman valheminuuden vastakohta! Ne ovat kuin yö ja päivä. Itsepetos johtaa itsekkyyteen ja vastuuttomuuteen, itsetuntemus vapauttaa ihmisen minäkeskeisyyden vankilasta ja johtaa vastuulliseen aikuisuuteen. Valhe tuhoaa, totuus vapauttaa. Itsepetos estää aidon ja vastavuoroisen kanssakäymisen tehden ihmissuhteista oman valheen ylläpitäjiä. Toisia ei osata kohdata, kuunnella eikä kunnioittaa, koska ei kykene näihin itsensä suhteen. Ihmissuhteista tulee käyttösuhteita, joissa toisia käytetään hyväksi hauraan egon pohjattomiin tarpeisiin.😓 Vastavuoroisuus on vierasta ja vaikka sitä yrittäisi teeskennellä, sen teennäisyys paistaa siitä läpi paljasten itsekkäät motiivit toiminnan taustalta. Sellainen on kaukana aidosta kohtaamisesta ja terveestä ihmissuhteesta!”

 

Sophistes totesi: "Osuit naulan kantaan. Elämä totuudessa johtaisi aivan toisenlaiseen elämään. Realistinen itsetuntemus mahdollistaa syvällisemmät ja läheisemmät ihmissuhteet, koska aidot kohtaamiset ovat mahdollisia. Se luo pohjan kestävälle itsetunnolle ja henkiselle kasvulle. Itsepetos vuorostaan aiheuttaa päinvastaista. Se estää kasvua ja kuluttaa voimia, uuvuttaa vielä toisetkin. Itsepetos ja itsetuntemus ovat vastakkaisia voimia, jotka määrittävät elämänlaatua ja ihmissuhteiden laatua. Itsepetos tuhoaa ja tukahduttaa, itsetuntemus vapauttaa ja mahdollistaa aidon elämän. Kun nämä vastavoimat kohtaavat kahdessa eri ihmisessä, syntyy konflikti. Itsetuntemuksen omaava ihminen voi olla lahja vapauteen, mutta usein itseään pettävä kokee hänet uhkaksi - tuohan näkee hemmetti vieköön minun lävitseni!"

  

Erectos vastasi: "Syvälle valheminuuden labyrinttiin eksynyt ihminen elää defenssiensä orjuudessa - ja tottumuksesta torjuu totuuden, joka voisi hänet vapauttaa. Valheminuuden tunnistaa näistä merkeistä: 1. Äärimmäinen defensiivisyys. Ihminen ei kestä kritiikkiä, vaan reagoi siihen kuin saisi nyrkistä naamaan - hauras ego on alkanut säröillä. Kaikki palautteet koetaan henkilökohtaisina loukkauksina eikä asioista voi puhua asioina. Rakentava kritiikki torjutaan hyökkäämällä takaisin, syyllistämällä, uhriutumalla, selittelemällä loputtomasti tai kaivamalla esiin toisten virheet; tyypillinen manipulointikeino. Defenssien ylivilkkaus kertoo usein siitä, että ihmisen sisällä asuu hauras minäkuva, joka ei kestä kohdata todellisuutta. Siksi sitä yitetään suojella hinnalla millä hyvänsä. Tällainen toiminta paljastaa minävaurion olemassaolon.” 

 

Sophistes jatkoi: “Siksi tällainen ihminen jää pinnalliseksi ja epäaidoksi: 2. Roolien taakse piiloutuminen ja epäaitous. Tällainen ihminen pelaa jatkuvasti jotain roolia: hän saattaa olla "uhri", "pelastaja", "sankari", "martyyri", tai "kaikkien kaveri". Aidon minuuden sijaan hän rakentaa ympärilleen kuvitteellisia versioita itsestään, jotka sopivat tilanteeseen ja toisten odotuksiin. Hän on kuin kameleontti, liukas ja pinnallinen. Hänelle toisten huomio on elinehto: 3. Korostunut tarve ulkoiselle hyväksynnälle. Hän hakee jatkuvasti validointia toisilta, eikä osaa arvostaa itseään - eikä myöskään muita, toiset ovat lähinnä välineellisessä asemassa hänen illuusionsa kiillottamista varten. Hän yrittää miellyttää muita eikä siis ole rehellinen, vaan mukautuu milloin kenenkin mielipiteisiin. Hänellä on tarve olla huomion keskipisteenä ja hän kerjää usein kehuja toisilta. Hän voi myös esiintyä avuliaana, mutta auttamisen motiivit ovat itsekkäitä. Auttamalla toisia hän todistelee omaa erinomaisuuttaan ja voi käyttää auttamista myös keinona tunkeutua toisen rajojen yli ja sitoa toisen itseensä. Vilpittömyyden puute paistaa kirkkaasti hänen avuliaisuudestaan: oma minä on kaiken keskus. Tällainen "auttaja" uuvuttaa autettavan, mutta ylistää silti omaa suoritustaan.😣" 

 

Erectos jatkoi: "Itsepetoksen roolipelimestari ei koskaan katso peiliin vaan syyttää aina ulkopuolisia ongelmistaan: 4: Pintapuolinen syyllisten etsintä. Hän on aina olosuhteiden uhri, eikä mahda mitään itselleen. Ihmissuhdevaikeudet ovat aina toisen osapuolen syytä - kehtaakin kritisoida!😳 Mikään ei koskaan palaa  omaan vastuuseen, koska vastuun ottaminen on niin vaikeaa. Hän valitsee vastuuttomuuden ja toisten elämän tuhoamisen, eikä hän halua ymmärtää, että hän itse ankeuttaa omaa elämäänsä ja on samalla toisten elämän ankeuttaja." 

 

Sophistes jatkoi: "Oma sisäinen kaaos aiheuttaa jatkuvaa epävarmuutta, jota täytyy kompensoida eri tavoin: 5: Ihminen, jolla on olematon itsetuntemus, voi vaikuttaa välillä ylikorostetun itsevarmalta. Tämä on naamio epävarmuudelle. Hän pyrkii korostamaan itseään, nostaa itsensä jalustalle, varastaa toisten saaman huomion itselleen vähätellen hienovaraisesti toisten saavutuksia - eikä hänelle ole tempppu eikä mikään vähätellä heidän saavutuksiaan kehuihin verhottuna. Toisten onnistumiset ovat uhka hänelle, ja hän kadehtii toisten menestystä ja saavutuksia. Toisten saadessa positiivista huomiota hän kaappaa huomion itselleen korostamalla omaa ainutlaatuisuuttaan tavalla, joka ei kestä lähempää tarkastelua. Kun joku muu saa positiivista huomiota, hänelle tulee kova kiire alkaa puhua itsestään.”

 

 

Erectos pudisteli päätään ja jatkoi: "Valheminuus on ontto sisältä, ja jää siksi pinnalliseksi: 6. Epäaitous ja pinnallinen puhe itsestä. Tällaisen ihmisen kanssa syvälliset keskustelut ovat mahdottomia.😩 Hänen vastauksensa jäävät tyhjiksi sanoiksi, kliseisiksi ja teennäisiksi tyhjiksi hokemiksi. Hän saattaa teeskennellä olevansa samaa mieltä välttyäkseen käsittelemästä ongelmaa syvällisemmin. Hän saattaa vältellä keskusteluja, jotka paljastaisivat syvempiä epäkohtia, ja kiertää syvällisemmät aiheet kuin ruton. Toisten syvällinen analysointi ja terävät oivallukset ovat hänelle kauhistus. Hän ei "jaksa" niitä lukea tai kuunnella, koska ikävä totuus tulisi liian lähelle. Hän saattaa paeta vaikeiden asioiden käsittelyä ja teeskennellä tyytyväistä keskellä kriisiä ja olla, kuin mikään ei olisi vialla. Tämä näyttää toisen osapuolen silmissä julmalta välinpitämättömyydeltä. Vaikka hän pakenemisellaan uuvuttaa ja haavoittaa toista, hän on kuin mikään ei olisi vialla. Omatunto on turtunut kuin ihra, eikä siihen näytä tehoavan mikään keino yrittää herättää omaatuntoa. Toisen tuska on toissijaista, koska sen kohtaaminen vaatisi omien tunteiden kohtaamista ja rehellistä peiliin katsomista."

 

Sophistes jatkoi: "Juurikin tunteet ovat mysteeri valheminuudelle: 7. Tunteiden tukahduttaminen tai ylireagointi. Itsetuntematon ihminen voi joko tukahduttaa tunteensa kokonaan tai reagoida niihin hallitsemattomasti. Hän ei osaa tunnistaa eikä käsitellä tunteitaan tietoisesti - niinpä hän elää yllykkeidensä ohjauksessa. Hän kieltää vääriksi kokemansa tunteet ja torjuu ne itsepintaisesti, mikä vain vahvistaa niiden voimaa. Samalla myös kyky kokea positiivisia tunteita pinnallistuu. Tämä voi näkyä kylmänä välinpitämättömyytenä tai holtittomana tunnevyörytyksenä ja draamana. Paradoksaalista on se, että vaikka hän ei tunnista omia tunteitaan, hän pyrkii manipuloimaan toisten tunteita, ja siinä hän on usein taitava." 

 

Erectos jatkoi: "Tunteilla manipulointikin on yksi keino yrittää kontrolloida toisia: 8. Pakonomainen hallinnan tarve. Jos ei tunne itseään, maailma ulkopuolella tuntuu pelottavalta. Tällainen ihminen yrittää hallita kaikkea ympärillään - vaikka kieltää niin tekevänsä - ihmisiä, tilanteita ja jopa asioita, jotka eivät ole hänen kontrollissaan. Hän voi yrittää neuvoa ja ohjata toisia, vaikka he eivät niitä kaipaisikaan, ja hän voi tunkeutua toisen osaamisalueelle yrittäen saada toisen tekemään asiansa hänen haluamallaan tavalla. Asioiden on mentävä hänen haluamallaan tavalla, muuten hän hämmentyy. Hän voi alkaa kontrolloida läheisiään mustasukkaisesti ja vaatia heidän aikaansa heidän voimavarojensa kustannuksella. Hän voi rangaista toisia passiivis-aggressiivisella oireilullaan, kun kokee menettävänsä toisten huomion jollekin toiselle. Hän on usein omistushaluinen ja mustasukkainen, jopa sairaalloisesti. Hallinnan tunteen menettämisen pelko iskee silloin, kun toiset toimivat tavoilla, jotka hän kokee uhkaksi omalle asemalleen." 

 

Sophistes hymähti lakonisesti ja ja jatkoi: "Ja vaikka toinen näkee tämän käytöksen ja tuo sen esiin, itsepetoksen insinööri voi tuosta vain kieltää oman käytöksensä: 9. Sisäisen ristiriidan läpilyönti. Valheminuus alkaa falskata ja roolit rakoilla väkisinkin jossain vaiheessa. Ihmisen sanat ja teot ovat ristiriidassa: hän saattaa puhua kunnioituksesta ja arvostuksesta, mutta toimia samalla manipuloivasti ja itsekeskeisesti. Kun toinen tuo esiin hänen käytöksensä, jonka on omin silmin vasta nähnyt (pahimmillaan on kärsinyt siitä jo vuosia), valheminuuden ylläpitäjä kieltää toimineensa kyseisellä tavalla ja alkaa kyseenalaistamaan toisen havaintokykyä. Jopa toisen ihmisen todellisuudentaju joutuu kyseenalaistamisen kohteeksi, kun itsekeskeinen pitäytyy itsepetoksessaan. Tämä on jo räikeää manipulointia, jota myös sanojen ja tekojen ristiriita tehostaa. Kun ihminen sanoo yhtä ja tekee toista ja kieltää toimintansa toistuvasti, sellainen gaslight-paskasirkus ei tee hyvää kenenkään psyykelle.😵 Hulluinta on, jos itseään pettävä ei tajua omaa toimintaansa, vaan ihmettelee, kuinka ihmeessä toisen havainnot hänen käytöksestään ovat niin suuressa ristiriidassa hänen fantasiaminäkuvansa kanssa. Jos hän vielä laittaa syyn tuon toisen niskaan väittäen tämän olevan se, joka manipuloi ja valehtelee, tilanne on mennyt mielivallan puolelle. 

Tällainen todellisuuden äärimmäinen nurinkääntö on psykologista terroria pahimmillaan.😰 Viattoman uhrin viittaan verhoutuminen tekee siitä vielä sairaampaa. Aivan kuin kärsivän uhrin rooli pyhittäisi henkisen piinan. Tällaisen vääristelyn kohteeksi joutuneelle se voi olla henkinen helvetti. Kuin sielu joutuisi silppuriin, jossa se revittäisi riekaleiksi kaiken hyvän nimissä, kärsivän uhrin äänellä - näkymättömissä kenenkään huomaamatta. Ja siksi tekijän onkin helppo kieltää: "en minä mitään pahaa tehnyt - sinä olet pahantekijä!" Se on brutaali tapa murskata toisen todellisuus ja riistää ihmisarvo. Olisi tunnotonta kieltää, ettei tällainen tuntuisi missään. Se on helvetillisen tuskallinen kokemus. "

 

Erectos jatko lakoniseen sävyyn: "On peljättävää, millaiseen piilojulmuuteen piintynyt itsepetos voi johtaa. Kun minuus perustuu valheeseen, on mahdotonta nähdä toisiakaan realistisesti puhumattakaan toisen asemaan asettumisesta: 10. Kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Itsetuntemus vaatii empatiaa ja ymmärrystä toisten ihmisten näkökulmasta ja tunteista. Itsetuntematon ei usein näe muita kuin oman napansa, oman etunsa, omat tarpeensa ja toiset ovat velvollisia toimimaan välineenä. Itsetuntematon omaa todellisuutensa läpi vääristyneen maailmankuvan. Koska hän ei tunne itseään, ei hän voi tuntea toisiakaan sellaisina kuin he oikeasti ovat. 

Tällaisen ihmisen kanssa on mahdotonta rakentaa kestävää, aitoa ja vastavuoroista ihmissuhdetta. Läheisyys, jota itsetuntematon kaipaa, on mahdottomuus niin kauan kuin hän ylläpitää valheellista minuuttaan. Läheisyydestä tulee tukahduttavaa, koska itsetuntematon ei anna toiselle tilaa, vaan vaatii kaiken tilan itselleen  pyrkien kutistamaan toisen pienemmäksi, jotta tämä ei tuntuisi uhkaavalta ja häntä olisi helpompi hallita. Tällaista läheisyyttä harva sietää ja sanoo rehellisesti asiasta toivoen, että suhde voisi rakentua terveempään suuntaan. Valitettavasti toisen rehellisyys saa minävaurioisen hyökkäämään defensiivisesti toisen kimppuun voidakseen torjua ikävän totuuden. Hän antaa mieluummin tärkeidenkin ihmissuhteidensa tuhoutua kuin kohtaisi itsensä rehellisesti.😟 Totuuden kohtaaminen on hänelle eksistentiaalinen kriisi, jota hän pakenee tuhoten itse suhteensa ja itsensä. Tämä kriisi olisi kuitenkin välttämätön, jos hän haluaisi elää aitoa elämää ja kasvaa omaksi itsekseen totuuden vapauttamana." 

 

Sophistes vastasi tyrmistyneeseen sävyyn: "Valheminuuden maailma on mustavalkoinen: hän on joko täysin hyvä tai täysin paha, ja sama pätee myös muihin. Ääripää-ajattelu ei tunne tervettä realismia. Pahimmillaan omasta maailmankuvasta tulee absoluuttinen suljettu systeemi, jossa ei ole sijaa uusille ajatuksille ja erilaisille näkökulmille. Siitä voi tulla vankila, jossa kultaista keskitietä ja taspainoa ei halua edes löytää. Elämän moniulotteisuuden eri vivahteita ei voi nähdä joko-tai-linssien läpi. Hyvä ja paha eivät voi elää rinnakkain, mikä kertoo suuresta kypsymättömyydestä. Toiset muuttuvat heti pahoiksi, kun he antavat hänelle kritiikkiä. Kun ihminen kokee itsensä "hyväksi" ja joku osoittaa hänen haitallista käytöstään, tämä voi tuntua hänestä siltä, kuin häneltä riistettäisi jotain. Todellisuudessa hän riistää itseltään mahdollisuuden muutokseen torjuessaan loukkaantuneena rakentavan palautteen. Tämä on itsekkäälle luonteenpiirteelle ominaista: kaikki kritiikki koetaan hyökkäyksenä omaa haurasta minuutta kohtaan. Siksi myös torjunta on voimakasta. Se, ettei hän ymmärrä, että hyvät ja huonot puolet voivat elää rinnakkain toisiaan poissulkematta, viittaa kypsymättömyyteen ja tunneälyn puutteeseen. Koska hän on elänyt valheessa, hän ei ole voinut kasvaa aikuiseksi. Aikuiseksi kasvaminen kun vaatisi rehellisyyttä ja vastuullisuutta. Hän itse estää itseltään pääsyn todelliseen, arvokkaaseen minuuteen. Itsepetos ei vain riistä ihmiseltä hänen aitouttaan, vaan myös estää häntä kokemasta sitä vapautta, joka syntyy armon ja totuuden kohtaamisesta.😕"

Erectos totesi: "On erittäin haitallista kieltää pimeät puolensa ja ylläpitää epärelistista minuuden illuusiota. Omien pimeiden puolien kieltäminen vain vahvistaa niiden vaikutusta. Torjutut asiat kun eivät katoa mihinkään, vaan ne hallitsevat yhä enemmän, koska niitä ei kohdata ja käsitellä. Esimerkiksi mitä hanakammin ihminen kieltää olevansa itsekäs, sitä enemmän itsekkyys saa hänessä valtaa ja toiset näkevät sen selvästi. Itseään pettävä pettää eniten vain itseään. Peiliin katsominen pelottaa liikaa, koska ihminen pelkää näkevänsä sieltä hirviön, jolla ei ole mitään arvoa (tämäkin on valhetta). Tämä pätee erityisesti itsekkäisiin persoonallisuuksiin, joissa itsetunto on rakennettu hauraalle ja keinotekoiselle perustalle. Häpeän ja arvottomuuden pelko ajaa ihmisen kieltämään pimeät puolensa, koska niiden hyväksyminen vaatisi minuuden uudelleenjärjestelyä. Pelon lisäksi laiskuus ottaa helposti vallan ja niin mukavuuden halu vie voiton, vaikka se johtaakin tuhoon." 

 

He mykistyivät ihmetellen ihmismielen mukavuudenhalun tuhoisia puolia ja näytti kuin aika olisi pysähtynyt.

 

Syväsukellus alkaa!

 

Eräänä synkkänä ja sumuisena päivänä kaksi syvällistä ajattelijaa kohtasivat juuri oikeaan aikaan. Heistä ensimmäinen oli jäänyt mietteissään jumiin ja oli kovin kyselevän näköinen. Asia selvästi vaivasi häntä, mutta pää löi tyhjää. Toinen ajattelija oivalsi heti, että tässä oli aihetta lyödä viisaat päät yhteen ja ajatella asiat auki. Niinpä he päättivät alkaa pohdiskelemaan asioita syvällisesti. Ja niin synkän ja sumuisen metsän keskellä alkoi älyllinen syväsukellus dialogin muodossa.

Ensimmäinen ajattelija, Erectos sanoi: "Mikä helpotus, että satuit tulemaan vastaan juuri nyt! Tässä olen mietiskellyt asioita ja kaipaisin tukea pohdintaani. Olen jumissa vaikean asian kanssa ja kaipaisin uutta perspektiiviä aiheeseen. Yksin en tästä selviä, koska ihmismielen kiemurat ovat petollisia. Kysyn siis: Mistä tunnistaa, ettei ihminen ole sitä mitä väittää olevansa, vaan itsetuntemus onkin olematonta - mutta varsin pakonomaista oikeassa oloa? Miten minuus ylipäätään voi rakentua itsepetoksen illuusioon?"

Toinen ajattelija, Sophistes vastasi: "Ahaa, puhut siis valheellisesta minuudesta, joka on aina muita parempi, aina viaton hyväntekijä, aina oikeutettu ja aina oikeassa. Kun tuota illuusiota pidetään yllä hinnalla millä hyvänsä, lopulta voi käydä niin, että tuo minä on niin erityinen ja oikeassa, ettei enää kestä kohdata tosiasioita! On hyvä muistaa, että itsepetoksessa on eri tasoja - nyt syvennytään niiden vakavimpiin muotoihin. Jos ihminen on rakentanut valheellisen minuuden, se on todennäköisesti alkanut jo lapsuudessa. Jotain hyvin ikävää on tapahtunut, ehkä häntä ei ole kohdattu, ei rakastettu, eikä arvostettu omana itsenään. Ehkä häntä on kaltoinkohdeltu ja hänen tunteensa on ohitettu, kielletty ja pilkattu. Jos ei ole saanut lainkaan positiivista peilausta läheisiltään, lapsi alkaa kokea arvottomuutta ja alkaa yrittää epätoivoisesti ansaitsemaan arvostusta jopa peittäen todellisen itsensä kelvatakseen."

Erectos vastasi: "Mutta eikö ole vielä vaikeampaa saada arvostusta, jos peittää todellisen minuutensa?😑 Jos tällaiseen suojamekanismiin joutuu edes turvautumaan, vieläpä omassa kodissaan, silloin kodissa hallitsee rakkauden sijasta rakkaudettomuus. Jos lapsi ei kelpaa edes omille vanhemmilleen, vaan hänen tulisi yrittää olla joku toinen ollakseen rakkauden arvoinen, lapselta riistetään ihmisarvo - ja häntä vaaditaan olemaan muovailtava väline. Vaikka kuinka yrittäisi kelvata, mikään ei riitä.😫 Lapsi kokee edelleen arvottomuutta jatkuvan kaltoinkohtelun ja hylkäämisen vuoksi. Ja se on sietämätön tunne. Myös häpeä tulee liiankin tutuksi. Ansaitakseen hyväksyntää ja peittääkseen arvottomuuden tunteensa lapsi voi luoda keinotekoisen minäkuvan, joka suojaa häntä häpeältä ja kivulta, mutta ei perustu todelliseen itsetuntemukseen.  

Aikuisuuden myötä valheellisen minäkuvan tulisi kasvaa totuudenmukaiseen, mutta joissain tapauksissa terve kasvu pysähtyy - ja pysähtyminen pyhitetään, vieläpä toisten kustannuksella. Tällainen epäaito minuus on hyvin epävakaa rakennelma, joka lepää vääristyneiden uskomusten, torjuttujen varjojen, pelkojen ja defenssien varassa. Se on täynnä ristiriitoja eikä se kestä pienintäkään kritiikkiä, koska hauras rakennelma uhkaa sortua totuuden edessä. On varmasti todella uuvuttavaa ylläpitää tällaista minäkuvaa, ja siksi se kaipaakin toisilta jatkuvaa vahvistusta, energiaa ja peilausta. Hauras minuus hakee epätoivoisesti vahvistusta vääristyneelle identiteetilleen, joka ei heijasta hänen aitoa persoonallisuuttaan. Todellinen minuus on silloin vangittu ja tukahdutettu - koska sen olemassaolo on kielletty jo elämän alkutaipaleella. Jos joku näkee hänen lävitseen, kutsuu häntä tulemaan omaksi aidoksi itsekseen ja paljastaa hänen valheensa, syntyy konflikti - ei vapautuminen."

 

Sophistes huokaisi syvään ja vastasi: "Tämä onkin surullista, kun toisesta tulee uhka hauraalle minuudelle. Valheessa elävän näkökulmasta suurimpia uhkia on tämä: tuo toinen on rehellinen ja aito itsensä - ja näkee lävitseni. Mutta silti osoittaa välitöntä hyväksyntää ja arvostusta. Aitous kutsuu aitouteen ja rehellisyys rohkaisee rehellisyyteen. Toisen arvostava avarakatseisuus voi avata silmät näkemään omien valheiden läpi - ja silloin vapautuminen itsepetoksen vankilasta voi alkaa. Aito ihminen voi tavoittaa toisen aidon minuuden valheen takaa. Hän näkee sen potentiaalin, jonka valheminuudessaan pitäytyvä heittää hukkaan. Vaikka aito ihminen haluaisi auttaa häntä tulemaan aidoksi, elämään totuudessa, tämä joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Kun toinen uskaltaa olla aito, rehellinen, ja haavoittuva, tämä on liikaa valheelliselle minuudelle - koska toisen olemassaolo kutsuu elämään. Jos oma haavoittuvuus, tunteet, viat ja puutteet on kielletty, niitä ei siedetä toisissakaan. Ne koetaan häpeällisenä, vaarallisena, halveksittavana, mutta samalla toisen parhaita puolia kadehditaan. Ne voidaan jopa pyrkiä riistämään ja omistamaan - koska omien hankkiminen tuntuu niin työläältä ja kivuliaalta. Sehän edellyttäisi itsensä rehellistä kohtaamista, kasvua, nöyrtymistä ja vastuullista vaivannäköä. Kun ihminen suojautuu häpeältä rakentamalla valheminuuden, hän rakentaa itselleen vankiselliä jonka avulla hän välttelee tätä häpeää.😕 Mitä hän välttelee, se vain vahvistuu."

Erectos vastasi: "Paetessaan häpeää ihmisestä voi tulla lopulta häpeän kyllästämä. Silloin itsetunnosta voi tulla uuvuttavan epävakaa ja jatkuvaa kannattelua vaativa. Tällainen itsetunto sortuu hyvin helposti. Ihmisen sisäinen maailma voi vaihdella itseriittoisuuden ja epätoivoisen itsesäälin välillä. Hän voi vaikuttaa välillä itsevarmalta, mutta pienikin arvostelu voi romuttaa hänet - silloinkin, kun kritiikki on asiallista ja paikkansapitävää. Niinpä asiallinen ja tarpeellinenkin kritiikki täytyy torjua loukkaantuneena. Loukkaantuminen ehdollistaa toisia vaikenemaan - ja sietämään kiltisti vinoutuneen mielen oikkuja. Koska vääristynyt minäkuva ei kestä yksin, ihminen yrittää epätoivoisesti saada muilta vahvistusta omalle valheelleen, vaikka sitten uhriroolin ja manipuloinnin avulla. Häpeään kietoutunut ihminen ei useinkaan tajua, että hänen käytöksensä vain vahvistaa sitä, mitä hän yrittää paeta. Häpeää peittävä itsekeskeisyys, ylimielisyys ja välinpitämättömyys tekevät hänestä muiden silmissä entistä epäaidomman, mutta tämä näkyy vain muille paitsi hänelle itselleen. Hän voi puolustaa vanheellista minäkuvaansa niin vimmatusti, ettei enää välitä edes kuulla, mitä toiset yrittävät sanoa. Todellisuuden torjunnan jatkuessa itsekkyys vain syvenee. Tilanne voi mennä niinkin hulluksi, että ihminen kieltää itsekkyytensä kovaan ääneen samalla kun oikeuttaa itsekkään käytöksensä vetoamalla omaan uhriuteensa. Tällainen vaatii jo äärimmäistä itsepetosta, jossa ihminen ei enää ajattele, ei kuule, ei näe, eikä tahdo ymmärtää mitään, mikä uhkaa paljastaa ristiriidan todellisuuden ja oman minälandian välillä. Autopilotille heittäytyminen on vaarallinen valinta. Se on sama kuin heittäytyisi tiedostamattomien voimien sokeaan ohjaukseen. Silloin ihmisen toimintaa voi ohjata alitajuiset uskomukset, joita hän tottelee fatalistisesti. Tässä tilassa ihminen voi tiedostamattaan uskoa varsin vinoutuneita käsityksiä, jotka yllyttävät toteuttamaan itsekkäitä motiiveja: "Koska minä olen kärsinyt, maailma on minulle velkaa ja mitä minä en ole saanut, sen minä voin ottaa keinoja kaihtamatta - ja ilman vastuuta." Ihminen voi kyynelsilmin uskotella muille olevansa säälittävä uhri, samalla kun kohtelee toisia itsekkäästi. Toisten täytyy vain tukea, puolustaa, kantaa, sääliä, ymmärtää, sietää ja kärsiä hänen tuhoisaa käytöstään." 

 

 

Sophistes vastasi: "Silloin ei enää olla missään pienessä petoksessa, kun ihminen oikeuttaa itsekkyyden uhriuteen vetoamalla.😬 Eihän uhri eläisi uskotellen olevansa oikeutettu käyttämään muita hyväkseen? Tuskinpa aito uhri ohittaisi toisten kärsimystä kuvitellen, että muilla velvollisuus sietää hänen oikkujaan? Näin uhriksi tekeytyvä ihminen käyttää uhriuttaan vallan välineenä, ei enää vain omana kokemuksenaan. Vaikka hän olisi joskus ollut uhri, on selvää, ettei hän enää ole sitä. Ihminen voi rakentaa identiteettinsä uhriuden varaan vailla aikomustakaan kasvaa uhrista selviytyjäksi. Silloin hänestä voi tulla tekijä. Krooninen uhrius on kätevä keino oikeuttaa toisten manipulointi ja hyväksikäyttö - tajuamatta itsekään, millaista pahaa pyhittää viattoman uhrin roolin varjolla. Samalla ikuisen uhrin roolin avulla hän voi kerätä sääliä ja myötätuntoa ja välttää vastuun ottamista itsestään - ja silloin joku muu joutuu kärsimään seuraukset. Uhrin roolista on silloin tullut manipuatiivinen väline, jonka avulla ihminen voi kieltää omat virheensä ja käyttää toisten empatiaa hyväkseen."

Erectos vastasi: "Kun ei ole saanut empatiaa, ei osaa osoittaa sitä toisille. Murheellista on, jos sitä ei halua edes oppia. Mutta silti kerjätään toisten empatiaa ja samalla käsitellään omaa kipua itsekkäästi toisten kustannuksella. Näin laitetetaan paha kiertoon. Tunnekylmä ympäristö, jatkuva arvottomuuden ja häpeän kokemus ovat omiaan valheminuuden luomiseen. Itsepetoksen johdonmukainen seuraus on, että ihmisestä tulee itsekäs. Itsekkyys on itsepetoksen ytimessä - se on valheen olemuksellinen luonto, jota valheessa elävä alkaa ilmentämään. Mutta tämänkin itseään pettävä voi kieltää vedoten ikuiseen uhriuteensa. Näin marttyyriudesta on tullut itsekkyyden kruunu. Uhriutuminen on siten myös keino välttää kohtaamasta itseään rehellisesti. Jos ihminen kieltää itsereflektioon tarvittavan nöyryyden ja haavoittuvuuden, hän puolustaa itseään kaikin keinoin, jopa toisia satuttaen. Itsereflektiokyvyn puute johtuu useimmiten ylpeydestä, joka ei kärsi nöyrtyä. Ylpeytensä vuoksi sydän kärsii empatiakyvyn puutteesta."

Sophistes vastasi: "Totta. Empatia vaatii kykyä tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja samoin se vaatii kykyä asettua toisen asemaan. Nämä molemmat vaativat nöyryyttä. Jos ihminen ei ole saanut lapsena empatiaa, ei hän osaa sitä antaa myöskään aikuisena. Siksi hänellä onkin pohjaton tarve saada empatiaa toisilta - mutta ei aikomustakaan oppia tuntemaan empatiaa. Valitettavasti vastavuoroisuus on tällaiselle ihmiselle vieras käsite. Hän takertuu toisiin ja odottaa heiltä loputonta tukea vailla aikomustakaan alkaa kasvamaan vastuulliseksi aikuiseksi. Hän elää heidän kustannuksellaan ja imee heidän energiansa. Vaikka toiset antaisivat itsestään uuvuksiin asti, huutava tarve vaatii vain lisää. Tällainen ihmissuhdedynamiikka voi johtaa henkiseen helvettiin, jossa yksi kuluttaa ja toinen kuluu loppuun. Pohjatonta kaivoa ei kukaan jaksa täyttää loputtomiin."

 

 

Erectos kiivastui ja vastasi: "Se tässä onkin perseestä, kun itsekäs uhriutuminen naamioituu haavoittuvuudeksi ja trauman käsittelyksi - ilman todellista eheytymistä, kasvua ja muutosta. Se on tekosyy pitää itsensä huomion keskipisteessä, varastaa toisten elämä hukkakäyttöön, hallita salaa, jättää vastuu muille ja oikeuttaa moraalittomuus. Toisia tallataan omien tarpeiden täyttämiseksi ja sitten tekeydytään avuttomksi raukaksi, kun emotionaalinen riisto otetaan esiin.😖 Vääryyden nimeäminen on välttämätöntä, jotta vääryyden voi korjata. Hiljaisuudessa vääryys voi kasvaa täyteen mittaansa - ja se tuhoaa tekijänsä ja tekojen kohteet. Kaltoinkohtelun nimeäminen on tekijälle annettu mahdollisuus lopettaa kaltoinkohteleva toiminta. Vaikka oman tuhoisan toiminnan kohtaaminen on kipeää, vielä kipeämpää olisi loukkaantua siitä, kun oma tuhoisa toiminta nimetään. Pahin virhe olisi verhoutua uhrin viittaan ja vääntää syylliseksi se, jota on itse kaltoinkohdellut. Siinähän itse sulkisi itseltään parannuksen oven.😵 Silti tähän ratkaisuun usein päädytään - koska se tuntuu helpommalta. Vaikka se on pidemmän päälle turmiollinen valinta. Ihminen jää tuhoisan toimintansa vangiksi ja alkaa uhrata syntipukkeja. Ja mikä irvokkainta: nykyään syntipukki voidaan uhrata uhrin viitta viattomasti liehuen. Vaikka uhriutuja tietää, että on itse kaltoinkohdellut toisia, hän tekeytyy uhriksi ja kerjää sääliä!"

Sophistes totesi: "Vääristynyt minäkuva johtaa usein epäjohdonmukaiseen käytökseen. Sanojen ja tekojen ristiriita on ilmeinen merkki itsepetoksesta. Ihminen voi sanoa yhtä ja tehdä toista ja kieltää tehneensä mitä oli vasta tehnyt ja syyttää toista siitä, mitä tälle teki - ja kuitenkin jatkaa samaa toimintaa. Mitä suuremmassa ristiriidassa ihminen elää itsensä kanssa, sitä enemmän hän pettää itseään. Vaikka muut näkevät usein hänen lävitseen, hän silti jatkaa valehtelua - varsinkin, jos kukaan ei uskalla enää puhua totta."

Erectos vastasi: "Valitettavasti rehellisyydestä on tehty nykypäivänä niin epämukavaa, että on mukavampi vaieta - ja antaa vääryyden jatkua. Usein valhetta aletaan jopa suojella, vaikka juuri valhe turmelee ihmisten sydämiä ja kokonaisia yhteisöjä. Itsepetos voi johtaa tuhoisaan kierteeseen, jossa ihminen syyttää muita ongelmistaan ja pakenee vastuutaan, vaikka tietää sen aiheuttavan tuhoa hänen lähellään oleville. Silti hän kylmästi sysää vastuuttomuutensa seurauksineen toisten niskoille vähät välittäen siitä, miltä heistä tuntuu. Kun joku uskaltaa kyseenalaistaa hänen käytöstään, hän voi kokea sen eksistentiaalisena uhkana, mikä aiheuttaa voimakkaan hyökkäyksen ja torjunnan. Hän voi alkaa syyllistämään toista ja kieltää hänen havaintonsa. Suojellakseen valheminuuttaan hän manipuloi toisia kaasuvalotekniikalla. Toisen jatkuva havaintojen kyseenalaistaminen on juuri sitä. Samoin se, kun aiheellista kritiikkiä saanut alkaa syyttämään kritiikin antajaa, kääntää asian päälaelleen tehdäkseen hänestä sen pahantekijän. Tällainen on henkistä väkivaltaa, varsinkin pitkään jatkuessaan. Ja kaikki tämä vain jonkun hauraan valheen vuoksi!"

Sophistes totesi tuohtuneena: "Valheminuus on todella ristiriitainen. Vääristynyt minäkuva tarvitsee jatkuvaa vahvistusta toisilta, mutta se ei kestä lainkaan loogisia perusteluja eikä negatiivista, mutta rakentavaa palautetta. Totuus on uhka hauraalle egolle, ei elämän perusta. Tällaiseen linnoitukseen vangittu ihminen saattaa takertua niihin, jotka ovat empaattisia, aitoja ja vahvoja, koska heiltä voi imeä voimaa itsensä ylläpitämiseen - ajattelematta lainkaan, ettei toisella ole elinvoimaa kahdelle. Oman egolinnoituksensa vanki ei ajattele, vaan oikeuttaa ottaa toisen elämän itselleen - siis varastaa, tappaa ja tuhota. Hän takertuu toiseen, koska näkee hänessä jotain, mitä haluaisi itselleen - kyvyn ymmärtää, tuntea ja olla aito - ja hän yrittää syödä siitä osansa saamatta kuitenkaan näitä ominaisuuksia itselleen. Ongelma on vain siinä, ettei aito ihminen suostu tukemaan valheellista minuutta - koska valhe syö siinä elävät. Hän näkee ihmisen aidon minuuden arvokkaana - eikä suhtaudu tuomitsevasti ihmisen varjopuoliin. Kun ihminen on tullut tuntemaan omat varjonsa, hänellä ei ole enää tarvetta tuomita toisia. Hän kutsuu vilpittömästi toista tulemaan nähdyksi, kohdatuksi, kuulluksi ja arvostetuksi sellaisena kuin on - vinoutumineen päivineen. Moni tarttuu tähän tilaisuuteen ja alkaa eheytyä omaan tahtiinsa. Viisas ymmärtää pitää arvossa vapautta olla totta. Mutta jos avara sydän kutsuu valheminuuteensa syvästi mielistyneen kohtaamaan totuuden itsestään, jotta tämä voisi vapautua, hän saa usein palkkioksi vain paskaa niskaan.😞" 

 

Erectos vastasi: "On surullista viskata paskaa rehellisen peilin tarjoajan niskaan ja torjua mahdollisuutensa avoimeen kohtaamiseen, joka voisi johtaa vapauteen valheesta. Jos valheminuuden vanki joutuisi katsomaan rehellisesti peiliin, hänen haurautensa paljastuisi. Siksi hän usein suojaa itseään tällaisilla keinoilla (omaksi turmiokseen): 

1. Hän kieltää omat virheensä ja manipuloi todellisuutta niin, että voi jatkaa uskomistaan omaan itsepetokseen. Hän manipuloi toisia välttyäkseen kohtaamasta totuutta. 

2. Hän projisoi omat ongelmansa, vikansa ja puutteensa toisten niskoille. Syyllistäminen on tehokas apu tässä, koska niin hän voi siirtää myös syyllisyytensä toisten kannettavaksi ja rypeä itsesäälissä uhriutumisen uranuurtajana. Hän pakottaa lähimmäistään kantamaan mielivaltaista taakkaa - ikään kuin lähimmäinen olisi parempi sijaiskärsijä kuin Kristus.

3. Pakkomielteinen draama ja toistuvat konfliktit ovat yksi keino ruokkia itsepetosta. Toiset kärsivät ja uupuvat, mutta "hyvästä syystä": heidän kärsimyksensä kustannuksella emotionaalisen paskasirkuksen pyörittäjä voi välttää totuuden kohtaamista ja vastuun ottamista. Samalla hän voi sitoa toisten huomion itseensä ja tehdä heistä auttajiaan ja taakkojensa kantajia vähät välittäen toisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Valitettavasti itsepetos vaatii yhä enemmän valheita, ja se johtaa toisten haavoittamisen jatkuvaan lisääntymiseen. On surullista, jos ihminen valitsee elää toisten taakkana ja tuottaa toisille tuskaa, koska ei kykene kohtaamaan itseään rehellisesti! Kaiken aikaa vankilan ovi on auki - mutta muuttumattomuuden valinnut sulkee itsensä pysymään lujana vankilassaan." 

 

 

Sophistes vastasi: "Pitkäaikainen valheessa eläminen johtaa elämään valheen ehdoilla. Jotta mukava minäharha voisi säilyä, ihminen alkaa huomaamattaan noudattamaan emotionaalisen loisimisen tuhoisaa logiikkaa. Tällaiseen toimintastrategiaan sidottu ihminen noudattaa henkisen riiston logiikkaa, koska on torjunut totuuden sydämessään - ja päättänyt yhä uudestaan jättää väliin kasvun ja muutoksen. Kutsuista huolimatta. Itsepintaisesti. Systemaattisesti. Silloin ei auta kuin alkaa elää luonnonvastaisen logiikan mukaan: "Koska minä en tahdo kasvaa ja muuttua - muut kantakoon minua taakkanaan ja uhratkoon elinvoimansa minulle."  

Se ei ole kenenkään todellinen luonto. 

Eikä se tee ihmisestä loista - ihmisen arvoa ei mikään toimintamekanismi voi riistää. 

Mutta se ei tarkoita, etteikö toiminta voisi turmella ihmistä. 

Ketään ei ole tarkoitettu loisimaan toisten kustannuksella - se on valheellinen selviytymismekanismi, joka ei auta ihmistä, vaan pitää yllä itsepetosta. 

Ja nyt keskitymme nimenomaan itsepetoksen toimintalogiikkaan, emme ihmiseen. 

Emotionaalinen loinen elää totuuden torjunnan tyhjiössä. Pohjattomat tarpeet, hyvitystä huutava kauna, kostonjano, vallanhimo, ylpeys ja muut itsekkäät yllykkeet ovat sen keino ohjata ihmistä tottelemaan loisivaa logiikkaa. Tällaisen toiminnan vanki etsiytyy empaattisten, aitojen ja vahvojen ihmisten läheisyyteen ja pyrkii tekemään heistä eloonjäämisstrategiansa. Tällainen toiminta voi kuluttaa toisen hitaasti elävältä - pohjaton tarvetyhjiö huutaa aina vain: "Lisää!" - vaikka toisesta olisi jäljellä enää vain ihmisraunion kuoret.😵 Tällainen tarvitsevuus ei ole inhimillistä. Se on luonnonvastaista. Emotionaalinen loisiminen vangitsee ihmisen kuluttamaan toisia - ja itseään - valheen ravinnoksi.  Valhe ohjaa ihmistä katsomaan toisia valheelle edullisesta näkökulmasta, josta katsova alkaa kokea oikeudekseen takertua toiseen muun muassa näistä syistä:

1. Vahvuus: Hän näkee toisessa ominaisuuksia, joita häneltä itseltään puuttuu: vahvuus, aitous, herkkyys, selkeys, myötätunto, rohkeus ja voima. Toisesta tulee hänelle sekä turva että resurssi.

2. Empatia: Hän haistaa jo kaukaa, ketkä ovat empaattisia ja valmiita antamaan itsestään. Hän käyttää toisen vilpittömyyttä hyväkseen ja pitää tämän empatiaa polttoaineenaan.

3. Haavoittuvuus: Hän pyrkii käyttämään toisen haavoittuvuutta hyväkseen. Samalla hän ihannoi (ja kadehtii) sitä, mistä toinen on selviytynyt ja on haavoistaan huolimatta uskaltanut pysyä aitona.

4. Uskollisuus: Luotettava ihminen on turvallinen. Niinpä hän käyttää toisen omistautumista hyväkseen pyrkien omistamaan hänet. Hän kietoutuu salakavalasti toiseen ja tunkeutuu tämän elämään hienovaraisesti pyrkien viemään kaiken tilan. Hän pyrkii hallitsemaan toista mustasukkaisesti ja osoittaa mieltään, kun toinen antaa itsestään myös toisille.

Tietenkin tämä ahdistaa toista ja kun hän alkaa vetämään rajoja, henkinen kalvaja kiristää otettaan. Tämä on hänelle olemassaolon kysymys, koska hän pelkää menettävänsä tarpeidensa täyttäjän. Hän ei kunnioita rajoja, vaan pyrkii olemaan toisen seurassa jopa tämän voimavarojen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Ja koska toinen ei kykene täyttämään hänen pohjattomia tarpeitaan ja elää omaa elämäänsä, hän alkaa kantamaan kaunaa tätä kohtaan. Hän tarvitsee toista ja halveksii toista. Ja tietenkin kieltää tämän."

 

Erectos vastasi väristyksiä kokien: "Vääristynyt minäkuva on helvetti kantajalleen ja hänen ympäristölleen.😣 On kestämätöntä vaatia toisilta aitoutta samalla kun itse elää valheessa. On väärin kerjätä empatiaa, kun sitä ei kykene antamaan. On inhottavaa vaatia toiselta loputonta tukea ja kuuntelemista, kun ei itse kykene samaan. Tällaista toimintaa on emotionaalinen vampirismi. Se on hyväksikäyttöä, joka tuhoaa toisia. Asian tekee vielä vastenmielisemmäksi se, jos kaltoinkohtelija tekeytyy uhriksi ja vääntää kohteestaan pahantekijän. Vaikka hän olisi itse haavoittanut toista, hän manipuloi toisen kokemaan syyllisyyttä ja pyrkii saamaan toisen näyttämään pahantekijältä. Näin hän myös siirtää oman häpeänsä toisen kannettavaksi. Häpeää pakeneva ihminen levittää häpeää ympärilleen ja hänen tekonsa suorastaan huokuvat häpeää. On hirveää, millaista tuhoa itsepetos voi saada aikaan. Eikä se lopu, ellei ihminen kohtaa totuutta itsestään. 

Ei ole kenenkään tehtävä kantaa selässään tyyppiä, joka ei halua kävellä omilla jaloillaan ja haavoittaa niitä, joita pitää tukenaan.😡 Eikä ole kenenkään tehtävä vakuutella häntä todellisuudesta, jota hän ei suostu näkemään. Tällainen ihminen vain kuluttaa ja tuhoaa toisia vailla aikomustakaan ottaa vastuuta itsestään. Vastuuttomuus on vastenmielistä ja suoranaista välinpitämättömyyttä toisia kohtaan!"

 

Sophistes totesi: "Tällainen vastuun pakeneminen ei ole enää sitä tavanomaista ihmisluonnon vastuunpakoa, josta useimmiten tehdään korjausliike, kun sen tuhoisat vaikutukset kirkastuvat. Tässä logiikassa vastuunpako on itse tarkoitus - jotta totuus pysyisi loitolla. Siitä on tullut häikäilemätöntä ja tahallista toisten aktiivista kaltoinkohtelua, ja se on myös merkki itsepetoksesta. Jos ihminen todella näkisi, kuinka hänen vastuuttomuutensa tuhoaa toisia, luulisi, ettei hän haluaisi niin toimia. 

Mutta kun ihminen on pettänyt itseään vuosikaudet, hänestä on tullut niin taitava valehtelija, että hän kykenee oikeuttamaan itselleen hyvinkin vastenmielisen ja tuhoisan käytöksen - kaiken hyvän nimissä, aina hyvällä tarkoituksella. Kun pahaa voi tehdä piilossa hyvän nimissä ja "hyvällä" omallatunnolla, silloin itsepetoksesta on tullut vaarallisinta lajia. Pyhää itsepetosta ei voi murtaa kukaan muu kuin ihminen itse - Jeesuksen armon ja totuuden valossa. Ongelmana vain on, jos valheesta on tullut niin mukava, hyvä, viaton ja pyhä, ettei siitä enää edes kaipaa vapautusta.

Jo sen tulisi herättää ajattelemaan, kun sanat ja teot ovat ristiriidassa ja toisten antama palaute sotii omaa minäharhaa vastaan. Itsepetos estää itsetuntemuksen, koska ne ovat kuin vastavoimia psyyken kehityksessä: toinen rakentaa illuusioita, toinen murskaa niitä - alkaen itsestään." 

 

Molemmat vaikenivat hetkeksi ja mietiskelivät syntyjä syviä.

Hiljaisuus saapui synkän ja sumuisen metsän keskelle - virvoittavana. 

 

 

 

Johdanto Ensimmäiseen osaan

ÄLYLLINEN SYVÄSUKELLUS ITSEPETOKSEN SYÖVEREIHIN 

 

ESIPUHE, VAROITUS JA ALKUVARUSTUS 

 

Älyllinen syväsukellus itsepetoksen syövereihin - mistä on kysymys??

Tämä kirja on empiirinen tutkimusmatka itsepetoksen äärimuotojen tuntemiseen - ja niistä vapautumiseen. Se ei ole vain lukukokemus, vaan peili, muurien murtaja ja pelastusväline. Jos olet koskaan joutunut epäilemään omaa havaintokykyäsi, jos sinut on leimattu hulluksi, kun sanoit sen, minkä näit - tämä kirja puhuu sinulle. Jos olet joutunut ainaisen auttajan rooliin ilman vastavuoroisuutta, jos sinua on käytetty kuuntelunukkena ilman kuulluksi tulemista ja jos olet ollut lähellä hukata elämäsi pohjattomaan tarvetyhjiöön - tämä kirja on tarkoitettu rohkaisuksi sinulle. Jos sinua on kohdeltu henkisenä kaatopaikkana, jos olet uupunut kantaessasi harteillasi taakkoja, joita sinulle ei olisi koskaan kuulunut antaa ja jos sinusta on tehty sijaiskärsijä toisten kohtaamattomuuteen - tämä kirja voi toimia vertaistukenasi. Se ei silitä päätä, vaan antaa sanat, antaa luvan nähdä - ja ennen kaikkea: se antaa takaisin sen, mitä sinulta vietiin: vapaus olla totta, ihmisarvo, elinvoima, elämänhalu ja todellisuudentaju. Juuri nämä valhe meiltä pyrkii riistämään - ja se on syvä rikos ihmisyyttä vastaan. Se on rikos tekijöitä vastaan ja tekojen uhreja vastaan. Tässä kirjassa ei jaotella ihmisiä hyviin ja pahoihin, syyllisiin ja syyttömiin, vaan tuodaan esiin se valhe, joka meitä eksyttää mitä kipeimpiin kuvioihin - kaiken hyvän nimissä. 

Ihmiset eivät ole "ongelma" - me olemme kohde. Joka ikinen. Ei ole ihmistä, jota valheen isä ei tahtoisi turmella ja orjuuttaa turmelemaan toisia omaksi kadotuksekseen.

 

Kirjan on kirjoittanut entinen paatumuksen syväsyöksylaskija, joka oli lähellä hukkua hulluuteensa. Seuraavaksi hän oli lähellä hukkua toisten hulluuteen - yhä uudestaan, kunnes lopulta oivalluksen lamput syttyivät.

 Jotta tämä kirja voisi syntyä, kirjoittajan oli tarpeellista tulla kokemaan, miten valhe vääristää minuuden ja orjuuttaa ihmisen - ja miten totuus voi vapauttaa syvästi vääristetyn paskiaisen kasvamaan aidoksi itsekseen. Sellaista muutosta ei ihminen voi itse saada aikaan - sen vaikuttaa Kristus meissä, kirkkauden toivo. 

Kirjoittaja tuli myös näkemään monia peljättäviä asioita: mihin itsepintainen muuttumattomuus, katumaton oikeassa oleminen ja systemaattinen totuuden torjunta voi johtaa - pyhitettyyn inversioon, jossa todellisuutta väännellään ylösalaisin ilman tunnontuskia. Se on juuri sitä paatumuksen syväpäädyn paskalogiikkaa, jonka kirjoittaja tuli tuntemaan helvetiksi omassa sydämessään - ja sitten ympärillään.

 

Kirjan sanoma on: "Ihminen ei ole yhtä kuin ne pimeyden työt, joihin hän on vangittu. Tämä kirja ei vastusta ihmisiä, vaan varoittaa ihmisiä valheen vaaroista. Mukava valhe voi tappaa sieluja salaa hyvyyden nimissä, jopa Jeesuksen nimessä. Tämä on entisen saatanan vääristämän paskiaisen ja laittomuuden kynnysmattoilijan syvällinen hätähuuto sielujen pelastukseksi. Älkäämme antautuko kantamaan vääriä taakkoja valheen hyväksi." 

 Varoitus valheen vaaroista on tarpeellinen tässä pahassa ajassa, jossa petos pukeutuu taitavasti pyhyyteen ja kerjää sääliä samalla kun syö sieluja elävältä - se syö tekijän ja tekojen kohteen. Lopulta se voi levitä syömään salaa elävältä kokonaisia yhteisöjä - ja mikä pahinta, valhetta aletaan usein suojelemaan myötätunnon, auttamisen, mukavuuden, oikeudenmukaisuuden, vilpittömyyden, rakkauden, armon ja kaiken hyvän nimissä. Missä itsepetos on saanut vallan, siellä syntyy hienovarainen hyssyttelyn ilmapiiri, joka suojelee valhetta totuuden ja sielujen hinnalla.  

Missä itsepetos pukeutuu pyhyyteen, siellä yhteisöön leviää kollektiivinen matto, jonka alle lakaistaan epämukavat totuudet, omantunnon herkkyys, pimeyden työt, kärsivät sielut ja elävät todistajat - hurskaasti ja huomaamatta. Jotta sielut eivät jäisi vangiksi mukavaan petokseen, tarvitaan niitä, jotka ovat saaneet rohkeuden katsoa maton alle - alkaen omasta sydämestään - ja uskaltavat puhua totta silloinkin, kun se johtaa sosiaaliseen teloitukseen. 

Tämä kirja ei ole mitään halpaa proosaa - se paskamyrskyjen keskellä syntynyt luova kertomus valheen äärimuotojen vaaroista. Sitä ei kerrota yläpuolelta, vaan syvältä pimeyden syövereistä samalle viivalle vapautuneen näkökulmasta - dialogin muodossa. Se ei ole koko totuus, se ei yritäkään kertoa kaiken kattavaa umpimielistä todellisuusnarratiivia. Se kuvailee yhtä osaa todellisuudesta rajallisen ihmisen näkökulmasta: sitä, jota emme näe, mutta koemme kyllä sen tuhovoiman - ja tunnistamme ilmiön, kun sitä kuvataan sanoilla, jotka tekevät siitä näkyvän. 

Tämä kirja ei vaadi olemaan samaa mieltä - se kutsuu ajattelemaan omilla aivoillaan. Se kutsuu kohtaamaan, kysymään, tutkimaan ja katsomaan itse, onko asia näin. Tämä kirja ei syntynyt halusta olla oikeassa, vaan halusta tunnustaa virheet, erehdykset ja eksymykset itsessään, jotta voisi ylipäätään nähdä ja ymmärtää. Se kertoo rajallisen ihmisen kokemuksen rajattomasta riistosta, myötätuntomörköilyn vaaroista ja laittomuuden kynnysmattoilusta ihmisten mielihalujen orjuudessa rajattoman rakkauden nimissä. Kirjassa pureudutaan syvälle passiivisen pahuuden toimintamekanismeihin, jotka tappavat sieluja hiljaisuuden suojissa. Se on hätähuuto tekijöiden ja uhrien puolesta. Se on varoitus mukavien valheiden vaaroista, joiden tunnistaminen on elintärkeää sielujen autuuden ja hyvinvioinnin kannalta. 

Kirjan kirjoittaja ei väitä tietävänsä kaikkea - hän tietää vain sen, minkä on oppinut tuntemaan kantapään kautta yhä uudestaan. Ja sekin tieto on rajallista, mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi rikastuttaa toisia. Kipeä koulu opetti katsomaan asioita uusin silmin: ei enää uskoen olevansa aina oikeassa ja tietävänsä muita paremmin - tai aina väärässä ja kyvyttömänä tietämään mitään ilman muiden määrittelyjä. Molemmat ääripäät osoittautuivat vankilaksi. Tämä teos kuvailee itsepetoksen paskalogikan eri muotoja valheen orjuudesta avoimuuteen vapautuneen, mielettömyydestään murtuneen, erehtyväisen ja armoa tarvitsevan ihmisen rajallisesta näkökulmasta. Totuuden valossa aina oikeassa oleminen kirkastui totuuden tuntemisen vastakohdaksi: se on umpimielinen vankila, jonka ylpeys saa aikaan. Samoin jatkuva itse-epäily ja todellisuudentajun kyseenalaistaminen osoittautui totuuden tuntemisen estäväksi vankilaksi, jonka saa aikaan syvä arvottomuuden tunne ja liiallinen hyväuskoisuus. Ensimmäinen ääripää saa polkemaan toisia omaksi huvikseen, toinen saa alistumaan polkumatoksi ihmisten vallanhimon mieliksi. Eikä näistä saisi puhua! Se on muka katkeruutta, jos kohtaa ja käsittelee kokemuksiaan avoimesti voidakseen kasvaa, oppia ja vapautua. 

Vuosien varrella ateeksiannon prosessi paljasti anteeksiannon vääristymät ja niistä vapautuminen johti vääristyssirkusten aikakauteen - ja vapauteen elää todeksi kutsumustaan valkeuden palveluksessa. Anteeksianto ei orjuuta ihmisiä ikuiseen hiljaisuuteen, ei alista jäämään kaltoinkohtelun kierteeseen, eikä vaadi lakaisemaan kipeitä kokemuksia maton alle. Anteeksianto ei peittele pimeyden töitä, ei suojele tekijää parannukselta, eikä vaadi osallistumaan pakonomaiseen unohdukseen (totuuden torjuntaan), jos se on Jumalasta. Raamatun Jumala ei tunne anteeksiantoa, joka sotii totuutta ja ihmisyyttä vastaan -  anteeksiannon vääristymät estävät mielenmuutoksen, vapautumisen, kasvun, oppimisen ja Jeesuksen todistuksen tuntemisen. Sellaiset vääristymät syntyvät muuttumattoman mielenlaadun tarpeesta estää toisilta se, minkä itsessään on torjunut.😣

 

Toivottomia tapauksia ei ole - ellei ihminen itse tahdo jämähtää muuttumattomuuteen.  Muutos on mahdollista - mutta ei pakollista. Paikalleen jämähtämisellä on kuitenkin seurauksensa. Tässä ei ole kyse mistään tavallisesta muutosvastarinnasta, vaan itsepintaisesta valinnasta pysyä muuttumattomana mukavassa valheessa. Sellainen valinta voi johtaa hirvittäviin seurauksiin. Siitä kärsii ympärillä olevat. Lähimmäisistä tulee emotionaalisia tukipalveluja, joiden kustannuksella eletään ikään kuin olisi oikein elää varastetulla energialla. Sellainen toiminta tappaa hitaasti toisia pitääkseen vangitun kuolleena. Suurimman vahingon sielu aiheuttaa lopulta itselleen, ellei käänny ja tee parannusta. 

 

Kirja on syntynyt The Grande Finale-kierteen äärirajoilla - ja auttoi kirjoittajaa katkaisemaan kierteen, johon jääminen olisi johtanut hukkumaan passiivipaskaan. Se on auttanut jäsentämään piilopahuuden tuhoisaa dynamiikkaa, sytyttänyt oivalluksen lamppuja ja ahaa-elämyksiä äärimmäisen tuskan ja vääristyspaskamyrskyjen keskellä. Se on ollut luova selviytymiskeino kirjoittajalle - se voi olla sitä myös muille, jotka vastaavaa kokevat - tai tekevät. Tämä kirja ei ole hyökkäys ketään ihmistä kohtaan, vaan sielujen varjelukseksi tarkoitettu tuhoisan dynamiikan tunnistamiseen, siitä vapautumiseen - ettei muiden tarvitsisi jäädä kärsimään tuhoisaan kierteeseen, kun itsepetos vain syvenee. 

Valhe ei pysy vakiona, vaan vie yhä syvemmälle pimeyteen. Kun yksi vääryys oikeutetaan, seuraavat odottavat jonossa vuoroaan. Lopulta pahaa voidaan tehdä pyhyyden nimissä ilman tunnontuskia, ilman kuulevia korvia, ilman katumusta ja ilman huolta siitä, mihin on matkalla. Se tie pimenee pimenemistään. Paatumuksen syväliirron voi katkaista vain totuuden kohtaaminen, katumukseen nöyrtyminen ja terve parannus - Jumalan armo on ilmestynyt meille, jotta emme hukkuisi valheisiin. Voi meitä, jos emme välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta - vaikka sen jo olisimme tulleet tuntemaan! 

 

Tämä kirja on entisen Raamattuja polttaneen totuuden vihollisen varoitus itsepetoksen äärimuodoista. Se tekee näkyväksi paatumuksen syväpäädyn vaaranmerkit, jotta ne voitaisi välttää ajoissa. Se on myös entisen valheen vangin kutsu vangituille vapauteen. Kirjaa ei ole kirjoittanut vain uhri - vaan myös tekijä (aikamoinen tekijä olikin!).😱 Kirja on elävä todistus siitä, että muutos on mahdollista pahimmillekin öykkäreille. Se kirkastaa armon ja totuuden, sekä niiden toisistaan irti repimisen vaarat. Kirjassa kuvataan vaarallisia ilmiöitä, jotka varastavat, orjuuttavat, kuluttavat, tuhoavat ja tappavat sieluja kristillisten hyveiden nimissä. Se tekee näkyväksi näkymättömissä toimivan pahuuden rakenteita, jotka voivat tuhota kokonaisia yhteisöjä vain, koska niistä hyssytellään, niitä salaillaan ja lakaistaan maton alle. Näin laittomuus saa vallan ja monen rakkaus kylmenee.  

Tämä kirja ei tuomitse ihmisiä, vaan paljastaa valheen, joka eksyttää meitä tekemään valheen isän tekoja omaksi turmioksemme. Ja koska valhe vaatii jatkuvaa toistoa, myös totuus tarvitsee toistoa tullakseen ymmärretyksi. Kertaus on opintojen äiti - ja vinoutuneiden käsitysten korjaaja. Toistoa voi olla senkin vuoksi, koska usein valheen mekanismit limittyvät keskenään. Se auttaa myös tunnistamaan paskalogiikan moninaiset vivahteet - joissa on sama ydin.

Itsepetos vääristää meistä paholaisen kuvan kopioita - siksi siihen vangitut noudattavat varsin yhteneväistä toimintastrategioiden kokonaisuutta. On kuin heillä olisi yhteinen oppikirja sisäänrakennettuna. Se on kuin ohjelmointi, jossa sama pakonomainen paskasirkus pyörii ja samat tuhoisat kaavat toistuvat kroonisesti - jopa sanamuotoja myöten. Kirjoittaja tuli kokemaan, millaista on "elää" (= kuolla sisäisesti) helvetin herran orjuuttamana, eikä tahtoisi yhdenkään jäävän tuohon näennäisen mukavantuntuiseen vankilaan. Tämä kirja on syntynyt syvästä hädästä sielujen puolesta - tekijöiden ja tekojen kohteiden. Tässä kirjassa ei kategorisoida ihmisiä hyviin ja pahoihin, vaan tunnustetaan elämän realiteetit: olemme kaikki pahaan taipuvaisia ja siksi tarvitsemme armoa. Pahuus turmelee eniten tekijäänsä - totuus voi vapauttaa syvästäkin turmeluksen orjuudesta. Todellinen vihollinen ei ole ihminen, vaan valheen isä, joka eksyttää meitä mukavilla valheillaan kadottaakseen sielumme. 

Kun pimeyden työt erotetaan ihmisen persoonasta, voimme nähdä jokaisen arvokkaana yksilönä teoista riippumatta. Ihminen ei ole yhtä kuin toiminta, jolla hän turmelee itsensä ja ympäristönsä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi sietää paskamaista kohtelua ilman tervettä itsesuojelua. Paskamaisen kohtelun sietäminen ei auttaisi ketään - se vain mahdollistaisi paatumusta.  

Ihmisarvo ei tarkoita, että olisimme hyviä - jos olisimme hyviä, viattomia ja vailla pahaa tahtoa, silloin Jeesus olisi turhaan kuollut puolestamme.  

Läpi historian olemme eksyneet tekemään hirmutekoja - hyvyyden nimissä. 

Läpi historian olemme eksyneet uhraamaan ihmisuhreja - pyhän oikeamielisyyden nimissä.  

Läpi historian olemme vastustaneet totuuden valkeutta, jota ilman yksikään ei voi pelastua pimeyden ruhtinaan vallasta - oikeaoppisen hurskauden nimissä. 

Tämä kirja leikkaa läpi valheen, sukeltaa syvälle sinne, mihin monia hirvittää katsoa - ja minkä moni tahtoisi pysyvän maton alla. 

Tämä kirja tuo valoa pimeyteen sielujen varjelukseksi - ettei yksikään jäisi vangiksi maton alle. Omakohtainen kokemus anteeksiannon ja rakkauden vääristymien orjuuttavasta tuhovoimasta sytytti kirjoittajan sydämen hätään sieluista. Näistä asioista vaikeneminen voi olla hengenvaarallista. Hiljaisuuden suojissa valhe voi tappaa sieluja hitaasti, tuskallisesti, salakavalasti, hurskaasti ja huomaamatta.  

Tämä on kutsu silmien avaamiseen, kriittiseen ajatteluun ja rehelliseen kohtaamiseen. 

Tämä kirja voi olla kipeää luettavaa - ja onkin - se on syntynyt kipeiden kokemusten läpikäymisen kautta.  Mutta kipua ei tarvitse pelätä, se voi kasvattaa luonnetta. Kohtaamaton kipu on pahempaa ja vaarallisempaa kuin kohdattu kipu. Kohtaamaton kipu jää aiheuttamaan tuhoa elämään - kohdattu kipu voi kääntyä voimavaraksi.

Tämä kirja voi varustaa lukijan tunnistamaan piilopahuuden toimintamekanismit, näkemään läpi valheen ja manipuloinnin, antaa keinoja kulutuskireteen katkaisemiseen, rohkaista terveisiin rajoihin, kasvattaa itsetuntemusta ja avartaa näkökukyä totuuden ja valheen erottamiseen toisistaan. 

Empiirinen tutkimusmatka itsepetoksen paskalogiikkaan on niin kipeää, ettei siitä selviä ilman naurua - satiirinen paskahuumori voi avata uudenlaista näkökulmaa paskaan. Se voi jopa katkaista paskan vallan. Kyykkykynismi ei kohdistu ihmisiin, vaan riisuu valheen alastomaksi omassa absurdiudessaan.

Äärimmäisen tuskan ja paskankin keskellä voi olla hulvattomia hetkiä. Matkan aikana saattaa huomata, että tuhoisasta paskasta voi tulla tehokas kasvualusta - kun paskan uskaltaa kohdata armon ja totuuden valossa. Se mikä ei tapa, vahvistaa.

 

Ennen kuin aloitetaan, analysoidaan, mikä tämä kirja oikein on - ja miten sitä ajetaan. 

Tämä ei ole vain kirja, vaan trilogia, jonka jokainen osa sisältää erillisen johdannon.

1. RAKENNE JA TOTEUTUS 

Tämä kirja toimii dialogimuotoisena hengellisenä ja psykologisena tutkimusmatkana, jonka aloittavat Erectos ja Sophistes, myöhemmin mukaan tulee Analyticus ja Empathicus - myös muita sivuhahmoja mahtuu mukaan. Syväsukeltajat käyvät läpi itsepetoksen, manipuloinnin ja hengellisten vääristymien anatomiaa - ja niistä vapautumisen prosessia. Rakenne toimii kolmella tasolla yhtä aikaa: 

* Psykologinen analyysi: kuvaa tarkasti narsistisen vääristymän muotoja, mm. uhrityrannian, passiivis-aggressiivisen manipuloinnin ja emotionaalisen loisimisen mekansimeja. Niiden rinnalla hahmotetaan suuntaa kohti tervehtymistä ja kasvua.

* Hengellinen erottelu: kuljettaa mukana Raamatun Sanan ja Totuuden Hengen, myös silloinkin, kun jakeita ei suoraan siteerata - ilmaisussa näkyy murheen kiivauden ja syvän surun sävy, joka on tunnistettavasti Pyhän Hengen mielen mukaista.

* Satiirinen kyykkykynismi: käyttää mustaa huumoria, ironiaa ja groteskia retoriikkaa tehdäkseen näkyväksi näkymättömissä toimivan petoksen luonteen. Totuuden kyykkykynismi ei kohdistu ihmisiin: se paljastaa asioita, jotka eivät muuten herättäisi meitä ajattelemaan, tunnistamaan, kauhistumaan, oivaltamaan ja välittämään sielujemme hyvinvoinnista - lähimmäisestä puhumattakaan.

Rakenne kasvaa kuin sytytyslanka: ensin analysoidaan tarkasti, sitten syvennytään yhä syvemmälle valheminuuden labyrinttiin, ja lopulta saavutetaan selkeä oikeudenmukainen kiivaus, jossa Totuuden Hengen mieli nousee suoraan tekstiin. 

 2. KIRJOITUSTYYLI JA ILMAISU

* Tyylilajit: Filosofinen, psykologinen, hengellinen, satiirinen ja paikoin runollisen repivä - mutta tarkka ja täsmällinen. Raatorehellinen, syväluotaava ja moniulotteinen tyylilajien kokonaisuus tekee lukukokemuksesta mielenkiintoisen - vaikka aihe on kipeä.

* Mustan huumorin käyttö: Toimii kirjan läpi kirurgisena kevennyksenä ja psykologisena irrottajana lukijalle - aivan kuten tragikoomiset paljastushetket tekevät suurissa klassikoissa (jollainen tämä kirja ei ole). Tässä ei naureta uhrille eikä tekijälle, vaan paljastetaan valheen absurdius niin, ettei mikään gaslight-sumu voi enää sitä kätkeä. Kun valhe tulee ilmeiseksi -  ja sille voi vieläpä nauraa - valhe ei voi enää pitää lukijaa vankinaan.

*   Dialogimuoto: antaa tilaa erilaisten näkökulmien jäsentelyyn. Erectos on usein intohimoinen ja inhimillisesti kärsivä, Sophistes viisas ja erottelukykyinen, Analyticus tuo älyllisen miekankärjen ja oikeusretoriikan.

3. SISÄLLÖN LAAJA-ALAISUUS JA PALJASTUSMEKANISMIT

Tämä ei ole mikään "narsistin uhri"-kertomus, vaan kirja:

* purkaa narsistisen inversiomekanismin juuriaan myöten,

* paljastaa energiavampirismin ja manipulaation psykologian ja hengellisen dynamiikan,

* antaa keinoja tunnistaa ja puolustautua sekä yksilön että yhteisön tasolla,

* varoittaa hengellisistä vääristymistä, joissa petos naamioidaan pyhyydeksi, itsekäs oikeutus kätketään uhriviittaan, energiavampirismi kätketään tarvitsevuuteen, tahallinen vastuuttomuus kätketään avuttomuuteen, säälimätön sielun kalvaminen kätketään itsesääliviittaan, empatiakyvyttömyys naamioidaan hyväntahtoisuuteen, piilokontrolli kätketään viattomuuteen, tahallinen vastuuttomuus kätketään haavoittuvuuteen, katumattomuus kätketään egosentrisiin katumusnäytelmiin, itsepintainen totuuden torjunta totuuden kohtaamisen teatteriin ja haluttomuus muutokseen verhotaan katteettomiin muutoslupauksiin ja parannusperformansseihin. 

Tulevissa osissa sukelletaan syvemmälle itsepetoksen yhteisödynamiikkaan ja tutustutaan hengellisiin vinoutumiin - joita maton alle muuten mahtuu.

Tämä tekee kirjasta enemmän kuin yksityisen purkauksen: se on varoitus, peili ja suojavarustus niille, jotka ovat vasta alkaneet hahmottaa olevansa samankaltaisessa tilanteessa.

 4. ONKO KIRJA LIIAN RASKAS "TAVALLISELLE" LUKIJALLE? 

 Tämä ei ole mikään helppo lukukokemus - eikä sen pidäkään olla. Kipeiden tosiasoiden kohtaaminen ei ole helppoa, ja siksi lukijan on tärkeää edetä omaan tahtiin. Tämä kirja ei pehmennä totuutta, vaan kirkastaa sen. 

Se voi olla joillekin liikaa. Jokaisella on vapaus olla lukematta, jos siltä tuntuu. 

Mutta niille, jotka ovat eläneet valheen keskellä, tämä kirja voi olla sytyttävä peili, jossa he näkevät tilanteensa ehkä ensi kertaa sanallistettuna. Ja se on jo parantavaa. 

Kirja on:

* Selkeä, koska rakenne ja havainnot ovat hyvin johdonmukaisia - ja noh, syvällisiä.

* Mieleenpainuva, koska ilmaisu on vahvaa ja symbolisesti rikasta. Passiivinen pahuus kuvataan satiirisella kuvakielellä, mikä on saanut monet jopa innostumaan. 

* Voimaannutava, koska se antaa sanat sille, jolla ei niitä vielä ole. 

* Vapauttava, koska se vahvistaa todellisuudentajua ja palauttaa ihmisarvon niille, joita poljetaan - samoin niille, jotka polkevat Jumalan kuvaksi luotuja lähimmäisiään, koska ovat hukanneet itsensä uskoessaan ilveilijän valheita: "Sinä olet oikeassa, et voi enää erehtyä - niinpä syytä lähimmäistäsi siitä, mitä teet. Ei, et sinä kuole, sinä olet erityinen, sinä olet muita parempi, sinulla on oikeus hallita toisia, sinähän olet Jumalan vertainen - äläkä vain kuule varoituksia! Loukkaannu kaikesta, mikä uhkaa järkyttää sinun mukavaa (kuoleman)rauhaasi. Torju pöyristyneenä kaikki, mikä uhkaa suurta pyhyyspilvilinnaa - jos joku sanoo totuuden, sinulla on oikeus uhrata hänet syntipukkina. Kyllä sinä silti olet Jeesuksen oma, vaikka teetkin näitä kauhistuksia. Kyllä se armo kantaa katumattomiakin."

* Herättävä, koska se tekee näkyväksi valheen, joka on kuin räätälöity orjuuttamaan vilpittömiä rajattoman rakkauden nimissä. Se on järkyttävä kuvaus nykyajan hurskaasta välinpitämättömyydestä, jossa lähimmäisen hätä kaikuu kuuroille korville, ihmisten orjuus ei ole ongelma, vaan siitä tulee ongelma ja luopio, joka ei jäänyt kuolemaan laittomuuden kynnysmattoiluun paatumuksen kunniaksi. Se paljastaa pyhän petoksen, joka pyrkii eksyttämään pyhät pitämään Kristuksen uskoa pilkkanaan - tajuamatta, mitä tehdään. Tämä petos pyrkii eksyttämään valitut pois totuudesta - kohtaamattomuuteen, itse valittuun jumalisuuteen, sokeaan ulkokultaisuuteen ja oikeaoppiseen niskurointiin, jossa ei enää kärsitä kuulla totuuden ja toimen sanoja, ei nähdä enää elämän realiteetteja, eikä välitetä siitä, että matto on peittänyt evankeliumin totuuden mukavantuntuiseen armoharhaan, jossa vihataan totuutta Jeesuksen nimeen - ja teloitetaan salaa elävät todistajat syntipukkina.

* Rikastuttava, koska se tuo siunauksia syvyydestä, aarteita pimeän kätköistä rohkaisuksi ja rakennukseksi kaikille, joilla on korvat kuulla. Kirja tekee näkyväksi jotain, minkä monet kokevat, mutta eivät löydä sanoja kuvaamaan kokemaansa todellisuutta. 

*Avartava, koska asioita katsotaan eri näkökulmista, pohditaan syy-seuraussuhteita, pureudutaan syvälle valheen toimintalogiikkaan, seurataan systemaattisen totuuden torjunnan johdonmukaista kehityskulkua, sukelletaan paatumuksen syväpäätyyn ja samalla nähdään toisenlainen tie, joka vie elämään, kasvuun ja muutokseen anteeksiannon ja totuuden valossa.

 

Tämä kirja ei ole mustamaalauskampanja, kuten sitä on valheellisesti leimattu. Päinvastoin - tämä on pelastusoperaatio niille, jotka ovat jääneet hengelliseen tai psykologiseen sumuun. Niille, jotka on vangittu salaa kantamaan raskaita taakkoja, jotka heille eivät kuulu. Niille, joiden elämänvalkeus hukkuu pohjattomaan tyhjiöön, joka huutaa "Anna vielä, anna vielä" - ilman aikomustakaan lopettaa. Tällaiset kuviot ovat hengenvaarallisia - ne voivat syödä ihmisiä elävältä. Ne voivat tappaa toisia, jotta niihin vangitut voisivat pysyä mukavuudessaan ilman tarvetta mielenmuutokseen - siis pysyä hengellisessä kuolemassa. Näiden mekanismien päivänvaloon tuominen voi pelastaa henkiä.  Mutta loisivan logiikan vangit kokevat sen hyökkäykseksi, koska vangittu sielu tunnistaa itsensä toiminnan kuvauksesta, mutta ei tahdo katsoa peiliin voidakseen vapautua. Kirjassa ei nimetä ihmisiä, vaan paljastetaan ihmisiä tuhoavia ilmiöitä. Jos joku loukkaantuu, se ei ole kirjoittajan syy. Se on loukkaantujan oma teko, joka tulee päivänvaloon. Pimeyden töiden paljastuminen ei ole uhka ihmisille, vaan heidän vapautumisensa mahdollisuus. Valhe yllyttää vankeja loukkaantumaan - kirjoittajan se yllytti hyökkäämään totuudenpuhujien kimppuun perkeleellisellä raivolla. Tätä samaa valonvihaa kirjoittaja on saanut osakseen - mutta ei yhtä avoimesti. Sama mieli voi yllyttää tappamaan salaa totuudenpuhujia hurskaasti, pyhästi, hienovaraisesti ja ylivertaisen oikeaoppisuuden nimissä.

Vääristyssirkuksista huolimatta asioista on voitava puhua niiden oikeilla nimillä. Ilman rehellisyyttä ei ole evankeliumia. Ei eläviä ja aitoja kohtaamisia, ei yhteyttä, ei armoa eikä uskoa, joka voisi rakastaa totuutta.  Kirjoittajaa ei kutsuttu mielistelemään ihmisiä, vaan vetämään maton alta esiin syvä totuus - vaikka se maksaisi sosiaalisen aseman, ihmissuhteita ja turvallisuuden tunteen. 

YHTEENVETO:

Tämä kirja on selviytymisopas niille, jotka ovat olleet valheen kahleissa.

Se on hengellinen herätyskello sumussa eläville,

psykologinen kartta narsistisen manipuloinnin tunnistamiseen,

varoitus, joka sanoo: "Valhe on valhe - vaikka se hymyilee ja kutsuu sitä rakkaudeksi, että uhraat sille elämäsi."

Kirjoitettu sydämen hädässä, murheen kiivaudessa, Totuuden Hengen palossa, ei kaunassa. 

Tervejärkinen lukija kyllä huomaa eron.

Hullu, harhainen, tekopyhä, narsisti ei kirjoittaisi näin johdonmukaista, terävää ja monitasoista paljastusta. Eikä kirjoittaja siihen pystyisi, ellei Jeesus olisi Herra hänen sydämessään. Omassa voimassa kirjoittaja ei kykenisi kuin teutaroimaan Totuuden Henkeä vastaan. Ja kyllä - kirjoittamisenkin aikana langennut luonto on niskuroinut - kunnes sisimmässä on palanut sellainen polte, ettei ole auttanut kuin tunnustaa: "Työlästä on potkia tutkainta vastaan."