Hiljaisuuden hetkessä Sophistes huomasi, kuinka Erectos katseli vakavana tyhjyyteen ja näytti kuin hänellä olisi ollut pala kurkussa. Erectos havahtui, rykäisi ja päätti jatkaa keskustelua.
Erectos sanoi naama punaisena: " Itsepetos onkin hyvin ovelaa, koska sen ytimessä on halu välttää kipua, häpeää ja vastuun kantamista. Ihminen voi rakentaa mielikuvitusmaailman, jossa hän on uhri, jolla on oikeus elää vastuutonta elämää, eikä muiden auta kuin sietää. Vaikka muut paljastaisivat hänen itsepetoksensa, hän ei siitä luovu, vaan torjuu toisten havainnot ja jatkaa haitallista käytöstään välittämättä toisille tuottamastaan tuskasta. Tämä on tahallista valheessa elämistä. Ihminen itse kieltäytyy näkemästä sitä, mikä toisille on ilmeistä - ja tuhoisaa. Kuinka hän ei muka näe, että pettää itseään? Mistä siis itsepetoksen tunnistaa?”
Sophistes vastasi: "Kun ihminen on päättänyt kieltäytyä näkemästä, hän ei näe, vaikka totuus pomppisi alastomana silmien edessä.😳 Silloin ei puhuta enää mistään pienimuotoisesta itsepetoksesta. Nämä varoitusmerkit ovat olennaisia: 1. Sanojen ja tekojen ristiriita: Ihminen sanoo haluavansa muuttua, mutta toistaa haitallisia käytösmallejaan ja kieltää käytöksensä tosten siitä sanoessa. Hän valehtelee olevansa muutoksen tiellä ja samalla tekee asioita, jotka sabotoivat muutosta. 2. Tekosyyt ja ulkoiset syylliset: Itseään pettävä ihminen löytää aina syyn itsensä ulkopuolelta - olosuhteet, menneisyys, muut ihmiset, jopa kohtalo tai Jumala. Hän vetoaa omaan uhriuteensa ja avuttomana väittää, ettei voi itselleen mitään. Itsekäs käytös oikeutetaan tekosyillä, jotka eivät ole kestäviä eivätkä oikeuta mitään. Tuleeko sinulle mieleen muita merkkejä?”
Erectos vastasi: “Tuleepa hyvinkin. 3. Pakkomielteisyys ja hälyttävä joustamattomuus: Itsepetos ilmenee, kun ihminen takertuu valheelliseen narratiiviin, vaikka todellisuus osoittaisi toista. Hän ei vain puolusta tätä valhetarinaa, vaan takertuu siihen ikään kuin se olisi ainut keino selviytyä. Todellisuudessa juuri tuo valheellinen tarina johtaa hänet tuhoon ja sisäiseen kaaokseen. 4. Defenssit ja arvaamaton reaktiivisuus: Ihminen reagoi aggressiivisesti, vähätellen, syyllistäen tai sarkastisesti, kun hänen toimintansa tuodaan esiin. Hän kieltää, torjuu, hyökkää, projisoi ja uhriutuu, kun olisi aika katsoa peiliin. Hän kääntää tilanteen päälaelleen kyseenalaistamalla toisten havainnot ja pyrkii tekemään toisista syyllisiä ja itsestään avuttoman uhrin, jota pitää sääliä, eikä kritisoida. Manipulointi suojaa itsepetosta paljastumasta.”
Sophistes jatkoi synkkään sävyyn: Kun ihminen elää valheessa, hän ei ole aito, vaan jää pinnalliseksi ja petolliseksi. 4. Epäaitous ja näennäinen uhriutuminen: Teeskentely ja epäaitous paistaa usein pitkän matkan päähän. Itsepetos naamioituu usein jonkinlaiseksi uhrirooliksi, jonka avulla vältellään vastuuta, oikeutetaan oma käytös ja manipuloidaan toisia. “Minä vain olen tällainen, koska elämäni on ollut niin vaikeaa! En voi itselleni mitään! En haluaisi olla vahingollinen, mutta en vain voi itselleni mitään! Olen kamala huono syntinen! Kunpa vain kuolisin, se olisi kaikille parhaaksi!” Itsesääli on itsepetoksen auttaja totuuden torjunnassa. Samalla ihminen yrittää kerjätä sääliä kaltoinkohtelemiltaan ihmisiltä, mikä ajan myötä herättää heissä yhä voimakkaampaa myötähäpeää ja inhoa - ne ovat varsin terveitä tunteita epäterveen itsesäälidraaman kohteiksi joutuneille. Vääristynyttä toimintaa ei tule sietää, selitellä ja sääliä! Se mahdollistaisi tuhoisan dynamiikan jatkumisen. Vääryydestä on tervettä vihastua ja kokea inhoa - nämä tunteet ovat sydäntä varjelevia. Vaarallista on, jos ne tukahdutetaan ja kielletään. Juuri siihen uhriutumisen strategia tähtää. Vaikka ihminen olisi haavoittanut toisia, hän voi tekeytyä uhriksi ja rypeä itsesäälissä kerjäten toisilta sääliä! Näin kukaan ei saa enää vihastua vääryyteen. Niinpä vääristynyt toiminta saa jatkua ja toimintaan vangittu voi mennä pidemmälle valheeseen. Itsekäs uhriutuja voi kylmästi ohittaa toisten tuskan ja tehdä itsestään marttyyrin, jonka “kärsimys” menee muiden ohi. Sellainen on varsin kovasydämistä puuhaa. Näin jopa ikuisen uhriutujan itsesäälivalituksesta voi tulla salakavalaa kärsimyskontrollia.😳”
Erectos vastasi: “Kyllähän tuollainen toiminta luonnollisesti herättää inhoa ja jopa halveksuntaa. On häpeällisyyden huippu, kun toisia haavoittanut ihminen tekeytyy sääliä kerjääväksi uhriksi. Ei ole ihme, jos näin käyttäytyvä ihminen jää lopulta yksin. Jos tosiasioiden kohtaaminen on niin pelottavaa, ettei siihen kykene vaikka muut joutuvat kärsimään, jääköön yksin kuplaansa. Toisten ei tarvitse kärsiä hänen valheensa vuoksi. Koska valheellinen minuus vaatii valehtelua ja manipulointia, ihmissuhteet kärsivät eikä aito yhteys ole mahdollista. Ihminen ei voi olla aidosti yhteydessä toisiin ihmisiin eikä Jumalaan, jos hän elää itselleen valheellisesti. Hän rakastaa enemmän omaa egoaan kuin Jumalan totuutta ja lähimmäisiä.😞”
Sophistes jatkoi: “Tämä on surullista! Hauraasta valheminuudesta voi tulla ihmisen epäjumala, joka torjuu Jumalan totuuden ja rakkauden. Itsepetoksen vallassa oleva ihminen ei koe tarvitsevansa hengellistä ravintoa, vaan voi pitää opetusta tylsänä ja turhana, koska hän ei näe itsessään mitään muutettavaa. Hän torjuu terveen opetuksen, koska kokee sen uhkana. Sehän voi paljastaa hänen todellisen tilansa. Koska raitis opetus uhkaa hänen valheellista minäkuvaansa, hän tukkii korvansa sitä kuulemasta. Tällöin ihminen voi ulkoisesti yrittää esittää kuulevaa, vaikka sisimmässään hakee levottomana häiriötekijöitä välttääkseen kuulemasta korvillaan ja ymmärtämästä sydämellään. Hän voi uskotella itselleen ylimielisenä: ‘Tuo ei koske minua’, ‘tiedän jo tuon’ tai ‘opettaja on tylsä’. Näin hän korottaa itsensä opin yläpuolelle kuvitellen olevansa jo hengellisesti kypsä, vaikka todellisuus osoittaa päinvastaista.😴 Tämä tekee hänet väistämättä hengellisesti sokeaksi niin itseään kuin toisiakin kohtaan. Itsepetos saa ihmisen tarkkailemaan muiden syntejä ja heikkouksia, mutta ei näkemään omiaan. Tämä voi tehdä hänestä kriittisen ja tuomitsevan toisia kohtaan, vaikka hänen omassa elämässään olisi suuria ongelmia, joita hän ei käsittele. Valheelliseen mielikuvitusminuuteen takertuminen tuhoaa jumalasuhteen, ihmissuhteet ja estää ihmistä pääsemästä yhteyteen todellisen minuutensa kanssa. Aito minuus on tukahdutettu syvälle valheiden alle. Oman egon illuusion suojeleminen sitoo ihmisen valheiden kahleisiin.”
Erectos parkaisi surullisena: “Tämä on niin traagista!😫 Ihminen kuvittelee voittavansa jotain valheellisen minuutensa kautta, vaikka hän todellisuudessa häviää kaiken - itsensä, ihmissuhteensa ja yhteytensä Jumalaan.😢 Valheminuus on ontto ja pohjattoman tarvitseva, eikä sille riitä mikään. Se on sama kuin yrittäisi täyttää vuotavaa ämpäriä vedellä loputtomiin - ja hukata elämänsä onttoon valheeseen. Se jos mikä on turhuuksien turhuutta ja tuulen tavoittelua!”
Sophistes vastasi: “Olet oikeassa, tämä on erittäin traagista. On myös paradoksaalista, kuinka itseään pettävä ihminen voi olla niin täynnä itseään, vaikka ei edes tunne itseään.🙄 Itsepetos ja itsekeskeisyys kulkevat käsi kädessä, koska valheellinen minuus vaatii jatkuvaa suojaamista ja vahvistamista. Valheminuuden vanki ei halua palvella toisia, vaan odottaa, että muut palvelevat häntä. Hän voi käyttää uskoa välineenä korottamaan omaa asemaa esiintyen “hyvänä kristittynä” tai esiintyä säälittävänä “surkeana uskovana” saadakseen huomiota ja sääliä, sekä toiset tukemaan itseään. Tällainen usko ei perustu Jumalan tuntemiseen, vaan itsekeskeiseen tarpeeseen saada huomiota, hyväksyntää ja empatiaa. Kaikki pyörii oman hauraan egon ympärillä, joka on hyvin pelokas. Totuus kun voi tulla vastaan koska tahansa. Siksi tällainen ihminen on jatkuvasti puolustuskannalla ja kokee, että kaikki asiat liittyvät tavalla tai toisella häneen. Kun työkaveri ei aamulla tervehdi, hän ottaa sen itseensä kokien tulleensa loukatuksi, vaikka todellisuudessa työkaveri on vain puoliunessa ja ajatukset toisaalla. Jos ystävä kokee hengellisiä hyökkäyksiä, niidenkin on liityttävä häneen, ja kun ei liity, vaan asia koskee ystävää ja hänen läheisiään, hän loukkaantuu kokiessaan itsensä ulkopuoliseksi. Hän kuvittelee olevansa kaiken keskus ja samalla hän kuitenkin torjuu totuuden. Tämäkin on hyvin ristiriitaista. Vähäinenkin kritiikki on uhka hänen valheelliselle minuudelle. Hän pelkää, että jos valhe paljastuu, hänen koko maailmansa romahtaa. Hän kokee, ettei tiedä, mitä olisi ilman valheellista minuuttaan, vaikka vastaus on selvä: hän saisi alkaa kasvamaan aidoksi itsekseen. Usein hänen valheensa on toisille ilmeinen, varsinkin läheisille. Siksi he saavatkin osakseen haavoja ja paskadraamoja.”
Erectos jatkoi: “Kun joku näkee valheen lävitse ja tuo esiin totuuden rakkaudessa, hänestä tulee uhka ja hän muuttuu viholliseksi. Rehellinen ihminen herättää silloin pelkoa, koska totuus tulee lähelle hänen kauttaan. Totuuden kohtaaminen vaatisi oman häpeän kohtaamista ja haavoittuvuuden hyväksymistä. Tämä voi olla valtavan pelottavaa valheminuudelle, koska se kävisi turhaksi totuuden tullessa vapauttamaan ihmisen aitouteen. Se olisi eksistentiaalinen eskatologia egosentriselle valheminuudelle, mutta erittäin hyödyllinen, koska valheminuuden tuhoutumisen myötä aito minuus pääsisi vapautumaan kasvuun.”
Sophistes totesi: “Valheellisen minuuden ylläpitäminen johtaa pakkomielteeseen kuvitellusta itsestä. Itsekeskeisyys on itsepetoksen polttoaine, koska ihminen keskittyy jatkuvasti oman egonsa illuusion ylläpitämiseen ja suojelemiseen - toisten kustannuksella. Lopputuloksena on itsekkyyden ilmiömäinen ilmentyminen ihmisen identiteetissä.😬”
Erectos vastasi naurahtaen kyyniseen sävyyn: “Ja mikä kipeämpää olisikaan, kuin se, että tällaiseen tilaan vajonnut ihminen kokee itsensä kroonisesti viattomaksi uhriksi, vaikka hän todellisuudessa käyttää toisia hyväkseen oman valheellisen minuutensa ylläpitämiseen. Hän kuluttaa toiset loppuun ja vaatii heitä mukautumaan omaan illuusioonsa. Jos joku ei tähän suostu, vaan haluaa säilyttää oman aitoutensa ja pysyä totuudessa, hänestä tulee uhka. Rehellinen palaute torjutaan ja toisen havainnot kyseenalaistetaan, koska ne paljastavat totuuden. Koska systemaattisesti kielletty häpeä tekee ihmisen kuuroksi totuudelle, kaikki palaute kimpoaa takaisin tai jopa väännetään kieroon. Aito ihminen vääristetään joksikin, mitä hän ei ole ja hänet projisoidaan pahantekijäksi vain, koska hän sanoo asiat suoraan eikä hyväksy huonoa kohtelua. Pahimmillaan itsepetoksen insinööri vääristää toisen sanat ja syyttää häntä hyökkäämisestä itseään vastaan. Vaikka todellisuudessa asia on päinvastoin. Totuudessa elävä ihminen muuttuu viholliseksi, koska totuus on valheen vihollinen. Itseään pettävä elää tosiasioiden kieltämisessä ja vaikka hänen käytöksensä on sietämätöntä, hän ei halua muuttua. Hän kokee, että vika on toisessa, koska tämä ei siedä hänen paskamaista käytöstään!😵 Kehtaakin kritisoida ja vaatia tervettä, vastavuoroisuuteen pohjaavaa ihmissuhdetta!”
Sophistes totesi tulisena: “Jos tämä ei muka ole itsekästä, niin mitä se sitten on? Pitäisikö toisten vain suostua olemaan itsekkään ihmisen tukipilari ja tunteiden kaatopaikka, antaa itsestään uuvuksiin asti ja ottaa vastaan haavoja? Pitäisikö toisten antaa käyttää itseään hyväksi ja suostua oman persoonansa tukahduttamiseen ja todellisuudentajunsa kyseenalaistamiseen? Pitäisikö toisten kantaa loputtomiin vastuutonta raukkaa, joka ei halua kävellä omilla jaloillaan eikä kohdata totuutta? Mikä oikeuttaa toisten haavoittamisen ja passiivipaskamaisen vastuun pakenemisen, jossa omat ongelmat ja oman vastuuttomuuden seuraukset viskataan toisten niskaan ilman aikomustakaan parantaa tapojaan? Ei mikään!!😤”
Erectos vastasi: “Vaikka olisi joutunut elämään maanpäällisessä helvetissä lapsuudessaan, se ei oikeuta tekemään toisten elämästä helvettiä! Moni muukin on joutunut elämään maanpäällisessä helvetissä, noussut sieltä eikä koe oikeudekseen elää itsekkäästi toisten kustannuksella ja laittaa pahaa kiertoon. Jokin on vialla, jos ihminen oikeuttaa emotionaalisen vampirismin, itsekkään käytöksen ja vastuun pakoilun vetoamalla menneisyytensä uhrikokemuksiin. Tällainen käytös ilmentää voimakasta itsepetosta ja itsekästä uhriutumista, jolla oikeutetaan oma tuhoisa toiminta. Eletään emotionaalisen loisen tavoin toisten taakkana uuvuttaen heidät loppuun omalla haitallisella käytöksellä ilman aikomustakaan motivoitua muuttamaan toimintaansa. Tähän kuvioon kuuluvat myös katteettomat lupaukset muutoksesta ja samojen ongelmien loputon kierrättäminen. Tämä kaikki kertoo, ettei ihminen ole kiinnostunut muutoksesta, vaan haluaa ylläpitää tilanteen sellaisena, jossa hän voi elää itsekkäästi toisten kustannuksella naamioiden toimintansa traumankäsittelyksi. Sitä se ei todellakaan ole, jos ihminen ei halua kohdata itseään rehellisesti ja toistaa samoja ongelmia ja käytösmalleja vaikka on tullut niistä tietoiseksi. Kun toisten mitta täyttyy ja he sanovat suorat sanat, alkaa uhrinäytelmä, tunnevyörytys ja itsesäälidraama, jossa syyllisestä tulee uhri ja syyttömistä pahantekijöitä. Vastuun ottamisen hetken koittaessa alkaa raukkamainen vastuun pakoilu ja totaalinen välinpitämättömyys siitä, kuinka oma vastuuttomuus tuhoaa toisten elämää. Odotellaan vain passiivisena ja ollaan kuin mikään ei olisi vialla, vaikka toiset kärsivät oman toiminnan vuoksi. Tällainen käytös huutaa äärimmäistä itsekkyyden dynamiikkaa ja kertoo ihmisen kyvyttömyydestä katsoa itseään peiliin totuudessa.”
Sophistes vastasi: “On varsin kieroutunutta toimintaa käyttää uhrin roolia saadakseen myötätuntoa jopa niiltä, joita on kaltoinkohdellut. ‘Kukaan ei ymmärrä minua, kaikki ovat minua vastaan’ on hänen teemansa, vaikka hän samaan aikaan käyttää toisia hyväkseen. Ihminen itse kieltäytyy ymmärtämästä toisia, jos hän toistuvasti manipuloi syyllisiksi ne, jotka tuovat rehellisesti esiin hänen toimintansa ja ohittaa toisten tunteet olankohautuksella. Toisten tunteiden kohtaaminen vaatisi häntä katsomaan peiliin, ja se taas on mahdottomuus, koska kaikki rehellinen kritiikki tuntuu hänestä eksistentiaaliselta uhkalta.”
Erectos sanoi: “Kun ihminen ei halua kohdata itseään rehellisesti, toisten todellisuudentaju joutuu tulilinjalle. Itseään pettävä ihminen manipuloi toisia saadakseen heidät epäilemään omaa havaintokykyään, todellisuudentajuaan ja jopa mielenterveyttään. Tämä ei vain suojaa häntä kohtaamasta omaa käytöstään, vaan on myös yritys palauttaa kontrolli tilanteeseen, jossa toisen rehellisyys on uhka. Ja vaikka tämä henkilö ei olisi ainut, joka on tehnyt samoja havaintoja, silti hänet kyseenalaistetaan yhä uudestaan. Tällainen on todella raskasta ja sietämätöntä käytöstä.”
Sophistes vastasi ihmetellen: “Tuohan on kuin ajaisi toisen todellisuudentajun gaslight-mankeliin oman minäharhan pönkittämiseksi.😱 Se on syvää todellisuudentajun tuhoon tähtäävää väkivaltaa. Aina väärässä olevia, harhaisia hulluja ei tarvitsisi kohdella tällä tavalla. Eikö silläkään ole mitään painoarvoa, kun useampikin ihminen on tehnyt samoja havaintoja pitkällä aikavälillä? Kun muutkin ovat huomanneet samoja piirteitä ja käytösmalleja, se on vahva merkki siitä, ettei toisen havainnot ole vinoutuneita. Ja koska toisetkin ovat tehneet samoja johtopäätöksiä kyseisen toiminnan johdosta, sekin viittaa siihen, ettei toinen kuvittele omiaan.”
Erectos totesi: “Lisätään tähän vielä herkkyys, älykkyys, elävä usko, hyvä itsetuntemus ja hyvä ihmistuntemus. Jos tällainen ihminen on aiemminkin kokenut hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua, kohdannut itsekkäitä ihmisiä - myös peiliin katsoessaan - ja tullut tuntemaan erilaiset manipulointikeinot ja niiden tuhovaikutukset, hän ymmärtää ihmispsyyken toimintamekanismeja ja tunnistaa manipuloinnin sitä nähdessään. Kun ihmisen ei tarvitse enää kätkeä omia motiivejaan ja toimintansa vaikuttimia, hän voi alkaa havainnoida todellisuutta syvällisemmältä tasolta - avoimin mielin. Kun mukana on herkkyys ja tunneäly, ihminen saattaa aavistaa myös mahdolliset motiivit manipulatiivisen toiminnan takana. Useimmiten hänen havaintonsa ovat tarkkoja ja oikeaan osuvia - mutta hänkään ei ole erehtymätön. Päinvastoin, hän tahtoo pysyä erehtyväisenä, jotta voi korjata kurssia ja oppia kokemuksistaan. Juuri oman erehtyväisyyden tunnustaminen voi kirkastaa totuudenmukaista tarkkanäköisyyttä. Usein juuri tarkkanäköisiä pyritään kyseenalaistamaan, vähättelemään, mitätöimään ja sumuttamaan, jotta nämä eivät itsekään enää uskaltaisi luottaa havaintoihinsa. Eihän toisen havaintoja edes tarvitsisi torjua ja kieltää niin defensiivisesti, jos ne eivät olisi totuudenmukaisia. Ja jos toisetkin ovat tehneet samoja havaintoja ja johtopäätöksiä, näiden havaintojen kieltäminen tekisi niiden kieltäjästä vain naurunalaisen.”
Molemmat naurahtivat ja vaikenivat hetkeksi. He pohdiskelivat hetken hiljaisuudessa ihmismielen petollista ihmeellisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Syttyikö oivalluksen lamppuja? Heräsikö kysymyksiä? Oletko kokenut jotain vastaavaa? Ajatuspallot ovat tervetulleita.