Katumaton kivisydän, Omantunnon korruptio, sielun entropia ja murtunut syväsukeltaja

 

Sophistes katseli mietteliäänä jonnekin kaukaisuuteen ja lopulta totesi: “On todellakin rakkaudetonta turmella toista ihmistä suojellakseen omaa itsepetostaan! Totuudessa elävä ihminen uhkaa tuota haurasta valheminuuden rakennelmaa, ja siksi hänen haavoittamisensa voi tuntua jopa oikeutetulta, mikä on jo hyvin kieroutunutta.😕 Kun toisen aitous ja rehellisyys saavat aikaan tällaista toimintaa, se todistaa, että ihminen elää valheessa ja toimii oman egonsa ja varjopuoliensa vallassa. Mitä enemmän hän yrittää näitä piirteitä itsessään kieltää, sitä vahvemmin ne hänessä vaikuttavat, ja sen myös muut näkevät väistämättä. Vaikka hän kuinka kieltäisi oman itsekkään käytöksensä, toiselle on selvää, ettei sellainen käytös ilmennä epäitsekkyyttä. Mitä pidempään ihminen kieltää totuuden itsestään, sitä suuremmaksi sisäinen tyhjyys kasvaa. Ja sitä ahkerammin hän käyttää muita hyväkseen täyttääkseen omia tyhjiöitään, olipa sitten kyse vallantarpeesta, turvattomuuden tunteen peittämisestä, omistushalusta, hyväksynnän tarpeesta tai omien pimeiden puolien ja traumojensa välttelystä. Näitä tyhjiöitä ei kuitenkaan kukaan toinen ihminen voi täyttää. Siksi itseään pettävä voi alkaa kokea kaunaa ja halveksuntaa toista kohtaan, kun tämä ei kykene täyttämään hänen pohjattomia tarpeitaan. Kauna ja viha vain kasvavat, kun ihminen vaatii liikoja toisilta kykenemättä katsomaan peiliin. Kun toinen ei kykene antamaan hänelle jakamatonta huomiota ja aikaa loputtomiin, vika ei tietenkään ole epäterveessä vaatimustasossa, vaan ihmisessä, joka ei kykene täyttämään mahdottomia vaatimuksia.😫 Valheminuuden vanki vaatii vain lisää eikä kuuntele vastaväitteitä. Usein tällainen käytös johtaa kontrollointiin, takertumiseen ja kasvavaan omistushaluun. Koska ihminen ei kykene hallitsemaan omaa sisäistä kaaostaan, niinpä hän levittää sen ympäristöönsä ja tekee itsestään toisten taakan.” 

 

Erectos vastasi: “Tällainen käytös kumpuaa syvästä epävarmuudesta ja itsekkyydestä, käsittelemättömistä kivuista, oman itsensä pakenemisesta ja usein tiedostamattomista ja torjutuista varjopuolista, jotka ihminen heijastaa ulkopuolelleen. Koska hän ei hyväksy omia pimeitä puoliaan, hän projisoi ne toiseen. Tämä kertoo vakavasta kypsymättömyydestä ja kasvun tarpeesta. Hän laittaa muut kantamaan omia taakkojaan ja vikojaan, koska ei halua niitä itse kohdata, ja näin hän kuormittaa toisten elämää ja vääristää heidät joksikin, mitä he eivät ole. Sellainen on kaukana terveestä ihmissuhdedynamiikasta! 

Kun ihminen ei tunne itseään, ei hän tunne toisiakaan, vaan näkee heidät vääristyneesti, kuten itsensäkin. 

Toisten pitäisi olla valheminuuden määritelmien mukaisia, ei missään nimessä sitä, mitä he ovat. Tällainen on kaukana terveen ihmisen toiminnasta, mutta silti ihminen saattaa uskotella itselleen olevansa terve, tai edes kohtalaisen terve. Toisille on usein päivänselvää, ettei terve ihminen toimi sairailla tavoilla, vieläpä hyvin piintyneesti ja haluttomana muuttamaan käytöstään.😳 Kun hänen toimintansa tuodaan esiin, hän saattaa tekeytyä todella sairaaksi, maailman kauheimmaksi ihmiseksi, jolla ei ole toivoa eikä keinoja muuttua terveemmäksi. Hän seilaa ääripäästä toiseen ja luo samalla turhanpäiväistä draamaa, joka on vain keino paeta totuuden kohtaamista. Hän odottaa, että muut hoitaisivat hänet kuntoon, ja hänen ei tarvitsisi itse tehdä mitään oman elämänsä eteen. Ikään kuin muilla olisi velvollisuus uuvuttaa itsensä vastuuttoman raukan takia, joka ei halua kohdata itseään rehellisesti.😖 Tällöin ihmisestä voi tulla energiavaras, joka imee toisilta voimaa ja tahtoa kompensoidakseen omat puutteensa.” 

 

Sophistes vastasi ponnekkaasti: “Valitettavasti tuo ei toimi! Vaikka näin käyttäytyvä ihminen onnistuu uuvuttamaan toiset, hän ei kuitenkaan voi saada toisilta itselleen niitä ominaisuuksia, joita heissä on. Toisten voimavarat ja ominaisuudet kuuluvat heille itselleen, eikä niitä voi kukaan varastaa itselleen ilman seurauksia. 

Vaikka kuinka yrittäisi elää toisten kustannuksella, varastettu pääoma ei ole aitoa, kestävää ja pysyvää. 

Kaikki hukkuu pohjattomaan tyhjiöön, joka vaatii aina vain lisää.😵 Ja koska valheminuuden vanki ei voi saada toisten ominaisuuksia itselleen, hänessä herää kateus ja omistushalu. Itseään pettävä ihminen saattaa ihannoida ja kehua toisissa näitä piirteitä, joita kaipasi itselläänkin olevan. Mutta koska hän ei jaksa nähdä vaivaa oman kasvunsa eteen, hän voi katsoa oikeudekseen ryöstää omakseen toisten persoonallisuuden ominaisuudet. Vaikka valheminuuden vanki kehuisi toisia, kehut jäävät usein tennäisiksi ja ontoiksi. Ne eivät ole aitoja, vaan pyrkivät imartelemaan toisia omaksi hyödyksi. Tällaisten "kehujen" taustalta paistaa kateus. Toisten kyllä tulisi kehua ja rohkaista häntä varauksetta, mutta hänen ei tarvitse tehdä mitään toisten eteen vilpittömästi.  Itsepetoksellisen ihmisen osoittama vilpittömyys huokuu usein vilpillisyyttä ja perustuu itsekkäisiin motiiveihin. Tarkkanäköiset ja herkät aistivat sen usein sanoittakin.

Valheellisten ihmisten epäaitous ja teennäisyys kammottaa usein niitä, jotka uskaltavat olla aitoja. 

Sama pätee usein myös toisinpäin: Valheelliset ihmiset kammoavat salaa niitä, jotka uskaltavat olla totta. 

Kun joku näkee valheeminuuden lävitse ja osoittaa omalla olemuksellaan ja toiminnallaan itseään pettävälle hänen epäaitoutensa sekä ihmisarvonsa, valheminuus saa säröjä. Ne rikkovat itsepetoksen kerrostumia, joiden sisällä aito minuus on vangittuna. Jos ihminen ei tahdo vapautua, toisen aitous ja vilpittömyys alkaa ärsyttää niin, että lopulta toinen täytyy vääristää kieroon vaikka väkisin.🫤 

Vaikka totuudellinen ihminen olisi vuosien ajan osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen ja vilpittömästi pyrkinyt tukemaan valheminuuteen jämähtänyttä alkamaan elää aitoa elämää, aito ihminen voi joutua olemaan jatkuvien epäilysten ja kyseenalaistamisen kohteena. Ja mikä pahinta, hän saa kuulla rivien välistä olevansa se henkisesti sairas, itsekäs manipuloija ja mahdollinen hyväksikäyttäjä.🤥 

Tällainen persoonan epäsuora vääristäminen on erittäin haitallista gaslightingia. Siitä tekee entistäkin pahempaa sen epäsuora ilmaisutapa. Se voi olla vielä murskaavampaa, jos totuudellinen ihminen on ollut valmis antamaan kaikkensa, jopa henkensäkin, jotta toinen ei tuhoutuisi valheeseen iankaikkisesti.😓 On surullista, kun ihminen, joka uskaltaa olla oma itsensä ja rohkaisee toisiakin tulemaan aidoksi, saakin osakseen haavoja ja paskamaista kohtelua, vain koska minävauroinen ei halua luopua valheestaan! Valheen ylläpitäseksi hän tuhoaa toisia, jotka eivät mukaudu valheeseen vaan seisovat totuuden puolella kutsuen häntäkin totuuteen. On niitäkin, jotka vastaavat kutsuun ajallaan. Syvistäkin vinoutumista voi vapautua. Mutta pahimmissa tapauksissa valheminuuden vanki ei tahdo tulla pimeydestä valkeuteen - vaikka teeskentelisi tahtovansa. Surullisinta on, että ihminen kadottaa itsensä tehdessään muutoksesta teatteria. Se on sama kuin pyyhkisi totuudella pölyjä maton alle kuvitellen, että kyllä kaikki on kunnossa, ei tässä mitään muutosta tarvita.🫣 Teeskennellään vain, että ollaan matkalla - tekemättä mitään eteenpäin pääsemiseksi. 

Jossain vaiheessa näytelmä kusee ja karu totuus tulee ilmeiseksi: mitään motivaatiota muutokseen ei ole ollutkaan. Silti toisen tulisi vain sietää petollista näytelmää ja antaa kiltisti repiä todellisuudentajunsa riekaleiksi. Kun valheminuudessa eläjä ei tahdo tulla totuuteen, hän valitsee pysyä valheessaan jopa toisten tuskan ja hyvinvoinnin kustannuksella. Kuinka valhe voikaan olla toisten tuhoamisen arvoinen?” 

 

Erectos hämmentyi ja suri sydämessään sitä, kun ihmiset liiankin usein palkitsevat hyvän pahalla mitä typerimmistä syistä. Hän muisti itsekin näin toimineensa ja syvällä kokemuksen rintaäänellä alkoi puhua: 

“Ihmissydän on petollinen ja pahanilkinen ylitse muiden, kuka voi sitä tuntea?🤨 Ihminen on liiankin taitava pettämään itseään ja toisia. Usein itsepetos alkaa näennäisen viattomana selviytymiskeinona: ‘Ei tämä nyt niin paha juttu ole, vilpistelen vain ihan pikkuisen.’ Se on pieni myönnytys ja kompromissi totuuden kanssa, jolla voi olla vakavat ja kauaskantoiset seuraukset.😐 Kun kerran lähtee valheen tielle, se ei siihen jää, vaan valhe vaatii lisää valheita, ja valheista seuraa tuhoa. 

Itsepetos on kuin loinen, joka syöpyy ihmisen omantunnon rakenteisiin, korruptoi sen salakavalasti aivan huomaamatta: Se tekee siitä moraalisesti yhä joustavamman ja lopulta täysin epämuodostuneen.😨 

Alkuun ihminen vielä tuntee piston sydämessään, pienen epämukavan häivähdyksen, ja hän saattaa tiedostaa tekevänsä väärin, mutta valehdellen vakuuttelee itselleen, ettei se ollut niin vakavaa. ‘Kyllähän muutkin tekevät näin’ (ikään kuin toisten vääryys oikeuttaisi oman vääryyden) tai ‘Minulla on tähän hyvä syy’ (mutta syyt ovat kuin persereikä, kaikilta löytyy sellainen, ja nämä syyt ovat täyttä paskaa, kun vääryys yritetään oikeuttaa). Jokainen näistä rationalisoinneista on kuin reikä moraalisessa haarniskassa, josta valhe ja vääryys pääsevät sisään ja vähä vähältä moraalin haarniska muuttuu valheiden haarniskaksi. Kun valheen kierre jatkuu, ihminen menettää kykynsä erottaa oikean ja väärän ja alkaa elämään kaksinaismoralistista kahtia jakautuneen todellisuuden vankina. 

Sellainen on itse kyhäiltyä kulissielämää, jossa itseä koskevat eri säännöt kuin muita. 

Totuus katoaa ja valheet vain kasvavat, ja ihminen uskoo valheisiin entistäkin syvemmin. Ja mitä enemmän ihminen valheitaan puolustaa, sitä enemmän valhe saa hänessä jalansijaa. Näin valheet iskostuvat syvemmälle ihmisen persoonaan. Lopputulos voi olla itsepetoksellinen minä-minä-landia, jossa totuus on suurin uhka.🫣 Kun totuus tulee muistuttamaan todellisuudesta, ihminen torjuu sen vihan vimmalla ja verisesti loukkaantuneena. Tilanne on vakava, kun ihminen kokee toisen rehellisyyden kroonisesti hyökkäyksenä omaa minuuttaan vastaan. Lopulta ihminen voi uskoa, että on liian kivuliasta katsoa peiliin ja myöntää, että oma minuus on suurelta osin itsekästä petosta. Mutta juuri tuon petoksen tunnistaminen voi vapauttaa todellisen minuuden. Itsepetos paaduttaa helposti uskomaan, että on hyvä pysyä paikallaan - jämähtää hiljalleen lämpenevään ja lopulta kiehuvaan paskaan kuolemaan.😮 Siinä tilassa viholliselta voi alkaa näyttämään juuri se, joka rakastaa toista niin paljon, että uskaltaa sanoa totuuden, vaikka se sattuu. 

Juuri ne kipeimmät totuudet voivat olla suurin varjelus valheen vaarojen välttämiseksi - tai vapautumiseksi valheen vallasta.

On tervettä varoittaa, kun näkee, kuinka valhe kuluttaa ihmisiä elävältä. Paikalleen jääminen voi olla tappavaa, kun kyseessä on valinta pysyä mukavantuntuisen valheen vankina. Tuttu helvetti tuntuu turvallisemmalta kuin tuntematon vapaus. Juuri tämä vinoutunut turvallisuuden tunne voi vangita sydämiä pysyvästi petokseen - ellei sydän murru, se paatuu.

Muuttumaton mielenlaatu ei pysy paikallaan, se vajoaa sielun entropiaan - toisten kustannuksella. Kun valheesta on tullut mukavuusalue, silloin näkökulma voi vääristyä pahemman kerran. Ihminen voi uskoa, että on helpompi torjua totuus, sulkea silmät, kovettaa sydän ja upota yhä syvemmälle itsepetoksen illuusioon. Eikä sillä ole mitään merkitystä, kuinka toiset joutuvat kärsimään…😵‍💫”

Yhtäkkiä Erectos romahti voimakkaaseen katumuksen itkuun kesken lauseensa. Syvä suru ja katumus nousivat hänen sisimmästään voimakkaana murtuneen miehen tuskanhuutona. Tämä itku oli kaukana itsesääli-itkusta. Sophistes seurasi vaikuttuneena vierestä ison miehen itkua. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Reggressiivisen itkun vallassa Erectos viittoi Sophistesta jatkamaan ajatusta, joka oli hänelle liikaa. 

 

Hieman hämmentyneenä Sophistes alkoi puhua: “Arvostan suuresti rohkeuttasi itkeä avoimesti. Anna palaa vaan, se vapauttaa.👍" 

Erectos itki ja yhä viittoi Sophistesta jatkamaan. Ja sitten Sophistes jatkoi:

"Okei. Ajatellaan siis ajatus palloksi. Itsepetoksen myötä toisten tuska menettää merkityksensä eikä katumuksesta ole enää tietoakaan. Itseään pettävä ohittaa usein toisten tuskan valehtelemalla itselleen lisää: ‘Jos he kärsivät, se ei ole minun syyni. Minähän tässä olen se uhri! Toiset vain ylireagoivat.’ Empatialle ei ole sijaa, koska sen säilyttäminen olisi este omien valheiden oikeuttamiselle. Ihminen muuttuu kyvyttömäksi asettumaan toisten asemaan ja katsomaan maailmaa rehellisesti, koska se vaatisi kohtaamaan sen, mitä hän on tehnyt - ja mitä hänestä on tullut. Niinpä sama meno jatkuu. 

Toisten tuskan ohittaminen korruptoi omantunnon tehokkaasti.😟

Lopulta omatunto on täysin paatunut. Se, mikä aluksi herätti syyllisyyttä, tuntuu nyt täysin oikeutetulta ja jopa hyveelliseltä. Ihminen ehdollistuu elämään kuin valehtelu ja pahanteko olisivat osa hänen identiteettiään ja hän saattaa jopa halveksia niitä, jotka yrittävät muistuttaa häntä totuudesta. ‘He eivät ymmärrä. Minä olen parempi kuin he. Mitä he ovat minua kritisoimaan? Kehtaavatkin (tämä muuten kostetaan)!’🤬 

Itsepetos on päässyt täyteen voimaansa, kun ihminen torjuu vihan vallassa totuuden esiin tuojat tehden heistä pahantekijöitä mielessään. Kun itsepetoksen insinööri kokee totuuden puhujat häiritsevänä uhkana ja petollisina pahantekijöinä, hänestä on tullut totuuden vihollinen. Tässä vaiheessa pimeys on kasvanut täyteen mittaansa ja saanut voiton ihmisen sielusta. 

Vapautuminen on silti mahdollista. 

Ongelmaksi muodostuu haluttomuus korjata kurssia - ylpeys ei kärsi enää nöyrtyä. 

Silloin ihminen voi vajota tilaan, jossa ei enää pysty myöntämään mitään rehellisesti - ei itselleen eikä muille. Näin ihminen hukuttaa itsensä valheeseen. Vaikka hän jotain suostuisikin tunnustamaan, hän tekee senkin vilpillisesti päästäkseen tilanteesta. Sellainen vilpistely voi olla vietävän vaarallista. Valhe voi tulla entistäkin suuremmalla voimalla, jos totuuden tunnustaminen ei ole vilpitöntä. 

Murheellisinta on, että usein ihmiset pakenevat juuri niitä totuuden kohtaamisen hetkiä, jotka voisivat heidät vapauttaa valheen vallasta.

Mitä pidempään valheessa elää, sitä enemmän kadottaa kosketusta todelliseen itseensä - ja alkaa muistuttamaan valheen isää. Lopulta ihminen voi tehdä mitä tahansa ilman katumusta ja synnintuntoa. Se voi tuhota ihmisen empatiakyvyn. Onneksi kovan sydämen murtuminen voi vapauttaa aidon ihmisen. Myötätunto voi kovettua, mutta se voi herätä eloon uudestaan - entistäkin kirkkaampana. 

Itsepintainen katumattomuus voi antaa varsin kammottavan - ja epäaidon kuvan ihmisestä.

Aito katumus loistaa poissaolollaan, koska se vaatisi totuuden kohtaamista. Ihminen on ansassa itsepetoksen verkossa, jonka hän on kietonut niin tiukasti ympärilleen, että sen purkaminen tuntuisi elämän tuhoutumiselta. Mutta sekin on valhetta. 

Siitähän se elämä vasta avautuu. 

Vain valheellinen minuus tuhoutuu totuuden edessä, ja aito minuus pääsee vapautumaan. Valheminuus pyrkii johtamaan ihmisen syvimmän olemuksen tuhoon - usein läheisetkään eivät säästy tuskalta. Ylpeys on usein syy tuhoisan toiminnan toistoon. Vasta kun ihminen nöyrtyy, totuus voi tehdä hänet vapaaksi.

Totuuden kohtaaminen mahdollistaa valheiden purkamisen, joka on ainoa tie ulos, vaikka se sattuu. Totuuden kohtaamisen tuska on paljon lyhyempi kestoltaan kuin itsepetoksen illuusion ylläpitämisen tuottama tuska niin itselle kuin toisille. On hullua valita pidempikestoinen ja laaja-alaisempi tuska kuin totuuden kohtaamisen tuottama hetkellinen tuska, joka vapauttaisi ihmisen todellisen minuuden kasvuun. Sitä vain harva uskaltaa kohdata, koska tuttu helvetti tuntuu turvallisemmalta kuin tuntematon vapaus. Onneksi on niitäkin, jotka heräävät. Eivätkä halua jäädä toistamaan tutun helvetin paskalogiikkaa. ”

Erectoksen pää löi tyhjää. Hän oli vielä emotionaalisen kaaoksen vallassa äskeisen romahduksensa vuoksi. Hän ajatteli: “Miksi halusinkaan keskustella juuri tästä aiheesta? Tämä tulee jo aivan liian lähelle omaa kämmäilyäni, joka hävettää vieläkin! On minulla syytäkin hävetä! Voi läheisiäni, miten olenkaan voinut kohdella heitä niin väärin? Ymmärrän heidän vihansa ja tuskansa, ne ovat täysin oikeutettuja. Tahdon hyvittää heille aiheuttamani kärsimyksen, maksoi mitä maksoi. Olen heille paljosta velkaa ja aion totisesti korjata virheeni.” Sitten syttyi oivalluksen lamppu: "Hetkinen!💡Tämähän on uudenlaista ajattelua. Tämä keskustelu on jo avartanut olennaisen tärkeitä asioita. Mitähän siitä vielä voi oppia?" Hän rohkaistui ja teki mielessään päätöksen: “Häpeästä huolimatta haluan jatkaa älyllistä syväsukellusta, koska se voi johdattaa syvällisempään totuuden tuntemiseen ja vapautumiseen. Jo se, etten pakene aihetta, on merkki siitä, että tahdon elää totuudessa.”

Lopulta Erectos sai ajatuksensa kasaan ja vastasi: “Osuit naulan kantaan ja sanoitit hyvin loppuun ajatuksenjuoksuni, joka minulta valitettavasti keskeytyi äkillisen… Tunnekokemuksen vuoksi. Pahoittelen yllättävää romahdustani.”

Sophistes vastasi myötätuntoisesti: “On vain hyvä asia, että iso mies kykenee itkemään, vieläpä totisesti katuen eikä itsesäälissä rypien. On ollut ilo ajatella kanssasi syvällisiä! Totuuden ja toimen teologia ei jätä kylmäksi, ellei ole täysin välinpitämätön ja vailla kykyä katumukseen. Osoitit juuri aivan päinvastaista.”

Erectos vastasi: “Olen kantapään kautta tullut oppimaan itsepetoksen turhuuden ja haitallisuuden.😣 Kun tunnistin itseni ja oman toimintani vaikutuksen toisiin, kiivauteni heräsi, samoin myös häpeä, pelko, suru ja heräsipä myös katumus. Näitä tunteita yritin paeta vuosia ja sen vuoksi olin katumaton ja välinpitämätön. Kun torjuu nämä tunteet, estää myös aidon katumuksen. Se kovettaa ja paaduttaa väistämättä. Kun on kylvänyt tuhoa ja tuskaa ympärilleen, nämä tunteet ovat aiheellisia. Olisi vääryys yhä vain jatkaa kieltämistä ja uskotella itselleen, ettei tämä minua ainakaan koske. Se olisi suuntaamista kohti pahimman luokan paatumusta. Siksi näistä asioista on tärkeää puhua avoimesti. Se voi herättää. Kukapa ei olisi pettänyt koskaan itseään?🤔 Kukapa ei olisi ollut koskaan itsekäs? Kukapa ei olisi tehnyt vääryyttä? Ongelma on siinä, jos näitä ei halua kohdata eikä tunnustaa. Silloin niistä ei myöskään voi luopua."

Syväsukeltajat hymähtivät surumielisesti. 

Erectos pyyhki silmäkulmiaan. Sophistes taputti rohkaisevasti olalle.

Sitten tuli hiljaista.