Itsepetoksen ankeuttava noidankehä

 

Erectos naurahti ja jatkoi: “Tämä on niin tragikoomista, etten tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa! Itsepetos saa ihmisen tekemään mitä kummallisempia aivonyrjähdyksiä välttääkseen totuuden kohtaamisen. Jopa totuuden kohtaamisen hetkestä tehdään pinnallista draamaa, joka on kaukana realismista!🫣 Kun itsepetoksen insinööri vakuttaa itselleen ja toisille, että hän todella tekee “syvällistä työtä”, hänen sisäinen monologinsa on täysin erilainen. Hän voi valehdella itselleen: “Nyt näen asiat syvemmin kuin koskaan aikaisemmin, jopa syvemmin kuin muut. Olen nyt parempi kuin ennen ja parempi kuin muut, koska ainakin minä ihan oikeasti yritän.” Todellisuudessa hänen “yrittämisensä” ei ole yritys kohdata itseään rehellisesti vaan välttää kohtaamasta niitä kipeitä asioita, joita on läpi elämänsä paennut ja kieltänyt. Jos hän on joutunut myöntämään joitakin kipeitä käytösmallejaan, hänellä on voimakas tarve kompensoida häpeän ja huonommuuden tunteita uskottelemalla itselleen olevansa sittenkin parempi ihminen, jopa parempi kuin muut. Samalla hän voi uskottella itselleen, ettei hänen sairas toimintansa olekaan niin sairasta ja nyt hän on muka terveempi. Hänen “syvällinen työnsä” on itsepetoksen syventämistä, joka on luonnollinen seuraus siitä, kun kieltäytyy kohtaamasta totuutta. Kun Jumala johdattaa ihmisen totuuden kohtaamisen paikalle, ja ihminen valitsee totuuden pakenemisen, hän torjuu Jumalan kutsun vapauteen ja kasvuun. Kun ihminen kääntää selkänsä totuudelle, joka on hänen eteensä tuotu, hän kääntää selkänsä myös Jumalalle. Samalla hän paaduttaa sydäntään ja myös itsepetos syvenee, koska hänelle paljastettu totuus vaatii yhä ankarampaa itsepetosta. Silti itsepetoksen insinööri voi uskottella itselleen: “Minun ei oikeastaan tarvitse muuttua, koska olen jo löytänyt todellisen itseni.” Samalla hän rakentaa illuusion minuuden löytymisestä: nopeaa, kivutonta ja ilman todellista epämukavuutta. Tämä on kaukana aidon minuuden löytämisestä. Silti hän saattaa jopa ylikorostaa “uudestisyntymistään” koska se ruokkii hänen istekästä tarvettaan olla ainutlaatuinen, erityinen ja huomion keskipisteessä. Hän saattaa huutaa koko olemuksellaan “Katsokaa, kuinka nopeasti ja syvästi minä kehityn! Minuuden löytäminen yhdessä hetkessä on mahdollista vain minulle.” Hän saattaa alkaa esittelemään yli-innokkaasti “itsetuntemustaan” puhuen kuin valaistunut opettaja. Hän saattaa jakaa “oivalluksiaan” muille jopa tilanteisiin sopimattomilla tavoilla. Kun toiset kertovat vaikeuksistaan, hän saattaa keskeyttää ja kääntää huomion itseensä: “Minun on nyt niin helppo nähdä, mikä minussa oli vialla. On ihmeellistä, kuinka nopeasti voi muuttua, kun vain päättää kohdata totuuden.” Samalla hänen käytöksensä ilmentää itsekkään ihmisen dynamiikkaa, joka paljastaa hänen olevan kaukana totuudesta. Edelleen hän voi jatkaa samojen haitallisten kaavojen toistoa tajuamatta sitä itsekään. Koska hän on joutunut kosketuksiin sen tosiasian kanssa, että hänen käytöksensä ilmentää sairaalloista itsekkyyttä, hän on torjunut tuon totuuden niin voimakkaasti, ettei suostu enää näkemään sitä käytöksessään. Hänellä voi olla tarve yhä uudestaan kieltää olevansa sairaalloisen itsekäs, vaikka kukaan ei viittaisi siihen sanallakaan. Jo tämä ankara kieltäminen itsessään todistaa hänen yhä elävän ristiriidassa itsensä kanssa.”

Sophistes totesi: “Vaikka tämä ristiriita vain syvenisi entisestään, voi käydä niin, ettei hän  suostu sitä näkemään vaan kuvittelee tuntevansa itsensä ja kokeneensa dramaattisen muutoksen hetkessä, ilman todellista kipua ja vaivannäköä. Kyse ei ole tajunnan puutteesta, vaan taustalla on syvään juurtunut tarve suojata valheellinen minäkuva hinnalla millä hyvänsä. Hänen mielensä on kuin tiiviisti lukittu vankila, jossa totuus ei saa tunkeutua liian syvälle.🫤 Hän todennäköisesti tietää, ettei hänen “valaistumisensa” ole realistista, mutta hänen on pakko uskoa siihen, koska muuten hänen olisi tunnustettava, että hän torjui totuuden ja on yhä eksyksissä - ja sitä hän ei voi hyväksyä, ei vaikka juuri tämän totuuden kohtaaminen voisi johtaa hänet vapauteen. Tämä järjenvastainen käytös on hyvin tyypillistä itsepetoksen dynamiikkaa. Valheen varaan rakennettu minuus on vaurioitunut ja ontto. Valhe ei tee hyvää ihmisen psyykelle, saati että rakentaisi minuutensa valheen varaan. Ihminen voi mennä hyvin pitkälle petokseen, jos hän ei kykene kohtaamaan realistisesti omaa tilaansa. 

Manipulatiivinen oikuttelu on usein myös hänen tapansa säilyttää kontrolli. Hän luo illuusion, koska valhe on mukavampi kuin totuus, vaikka se lopulta johtaisikin umpikujaan ja lopulta iankaikkiseen turmioon. Raamattu varoittaa, ettei valheessa eläjät peri Jumalan valtakuntaa. Sana varoittaa myös, kuinka väkevä eksytys kohtaa niitä, jotka ovat mielistyneet valheeseen eivätkä ottaneet vastaan rakkautta totuuteen voidakseen pelastua. Se ei tietenkään sulje pois muutoksen mahdollisuutta. Syvästäkin eksytyksestä voi pelastua. 

Kun ihminen tulee uskoon, Jumala johdattaa hänet seuraavaksi totuuden kohtaamisen eteen. Usein tämä tapahtuu asteittain ja yksilöllisesti. Ilman totuuden kohtaamista ja rakkautta totuuteen usko ei voi säilyä terveenä.  Mielenmuutos ei ole mahdollinen ilman totuuden rehellistä kohtaamista. Jos ihminen torjuu totuuden ja jatkaa itsepetostaan, se voi johtaa ajan myötä luopumukseen.😕 Jos ihminen on jo aikaisemmin ajautunut luopumukseen ja Jumala on hänet sieltä pelastanut, totuuden kohtaaminen on ainoa keino välttää uusi luopumus ja eksyminen. Valheessa eläminen vie usein vain syvemmälle valheisiin. Kuten sanotaan: vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan. Totuuden kanssa ei tulisi pelleillä. Siksi se on armoa, kun pian uskoon tulon jälkeen koittaa totuuden kohtaamisen hetki. Jos ihminen yhä torjuu totuuden ja tekee siitä taas teeskennellyn näytelmän jatkaakseen valheellisen egonsa ylläpitämistä, hän eksyy uudestaan sitäkin varmemmin. Jos sama meno jatkuu, ei ole ihme, jos ihminen eksyy takaisin luopumukseen. Samalla hänessä vahvistuvat juuri ne piirteet, jotka hän kieltää. Valheminuuden vääristymät eivät pysy vakiona, vaan vahvistuvat ajan myötä. Totuuden torjuminen on vääryyden valinta, joka vahvistaa valheiden voimaa.😬 Ja näin sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset.”

 

Erectos vastasi: “Jos totuuden torjunta jatkuu kroonisesti, voi käydä niin, ettei lopulta enää ole paluuta, vaikka ihminen haluaisi. Siksi näin vakavien asioiden kanssa voi olla vaarallista leikkiä. Vaikka heti ei näkyisikään mitään ilmeisiä seurauksia, ajan myötä valheen salakavalat vaikutukset voivat tulla esiin. On murheellista, kuinka ihminen voi heittää elämänsä hukkaan voidakseen ylläpitää itsekästä minäkuvaansa. Valheellinen minuus ei useinkaan ilmennä hänen todellista minuuttaan. Valhe vääristää persoonallisuutta, mutta totuus voi vapauttaa syvistäkin vääristymistä. On räikeän törkeää tehdä jopa totuuden kohtaamisesta petollinen näytelmä, johon itsepetoksen ylläpitäjä itsekin uskoo sokeasti. Itsepetos saa uudet kasvot, mutta siinä on sama vanha juoni. Vaikka hän uskookin tuon valheen, se ei tee siitä vähemmän väärää eikä poista hänen vastuutaan. Tiedostamaton toiminta on aivan yhtä vastuullista kuin tietoinen toiminta. Totuuden torjunnan jatkuessa on lopulta mahdotonta väittää, ettei tiedostanut mitä tekee. Totuutta ei torjuta ilman tietoisuutta siitä, mikä torjutaan. Itsepetos voi saada ihmisen uskomaan olevansa kohtaamasta totuutta, vaikka kyseessä olisi aktiivinen totuuden torjunta. Ihminen voi uskoa ihan mitä tahansa, ettei tarvitsisi muuttua.

On suorastaan röyhkeää tehdä totuuden kohtaamisesta psykologinen jonglööraus, jossa itsepetoksen insinööri pitää yhtä aikaa ilmassa kolmea palloa:

1. Itsekäs minäkuva: “Minä olen erityinen ja ainutlaatuinen, jopa omassa kehityksessäni. Toisten kasvu vie vuosia, minulla se tapahtui hetkessä! Ei se ollutkaan niin vaikeaa kuin väitetään. Olen muita edistyneempi nyt, kun tunnen itseni.”

2. Itsepetos: “Kohtaan totuuden, vaikka en oikeasti kohtaa totuutta. Teeskentelen muutosta, vaikka en oikeasti halua muuttua.”

3. Ulkoisen hyväksynnän haku: “Näkevätkö muut, kuinka hyvin minä selvisin? Ansaitsen kehuja ja kannustusta suorituksestani, olenhan nyt parempi ihminen. Enää kukaan ei voi sanoa minua itsekkääksi!”

Lopputulos: Hänestä tulee sekä näyttelijä että yleisö omassa tragikomediassaan.🥸 Vaikka ulkopuolisen silmin tämä voi näyttää järjettömältä, hänen logiikkansa mukaan se on täysin järkevää - koska hän ei kestä kohdata sitä aitoa minuutta, joka on yhä hukassa vuosikymmenten jälkeen. Hän pitäytyy mieluummin valheelliseen minuuteensa, joka on äärimmäisen hauras ja täynnä itseään, vaikka kieltääkin olevansa sairaalloisen itsekäs. Itsepetoksen luonteeseen kuuluu ylenpalttinen, jopa sairaalloinen itsekkyys. Ja mitä hanakammin ihminen sen kieltää, sitä vahvemmin nuo vinoutuneet piirteet tulevat näkyviin. Niitä sitten peitellään tekemällä totuuden kohtaamisesta egosentristä trapetsitaidetta.

Tämä on minävaurioisen totuuspakoilun ytimessä: kaikki näennäisesti tehdään, vaikka oikeasti ei tehdä yhtään mitään.🤥 Esimerkkitapauksenamme oleva kipeä ihmissuhde havainnollistaa asiaa hyvin: vaikka toinen varoittaa yhä uudestaan, valheminuuden vanki ei näytä haluavan tiedostaa, mitä totuuden torjunnasta seuraa. Ei, vaikka on kiertänyt samaa kehää ikävin seurauksin yhä uudestaan. Hän ei halua muistaa, mitä aikaisempi totuuden kohtaamisen mahdollisuuden torjuminen sai aikaan: Jonkin ajan kuluttua hän eksyi valheeseen ja ajautui hengelliseen kuolemaan ja luopumukseen. Tämä on varsin johdonmukainen seuraus toistuvasta totuuden torjunnasta. 

Armossaan Jumala johdatti hänet takaisin yhteyteensä käyttäen yhtä omistaan tuomaan totuuden rakkauden valoa luopumuksen pimeyteen. Silti hän jatkoi itsekästä käytöstään ja kaltoinkohteli auttajaansa syvästi, koska ei tahtonut kohdata totuutta. Kun hyvä palkitaan pahalla, auttajat kaikkoavat, eikä ihme. On tervettä itsesuojelua kieltäytyä lähtemästä seuraavalle kierrokselle, koska edellinenkin oli aivan liian tuhoisaa. On turha yrittää auttaa ihmistä, joka ei ole itse valmis kohtaamaan todellista muutosta, vaan viskaa paskaa niiden niskaan, jotka yrittävät johdattaa häntä totuuteen ja aitoon kasvuun.😐 Jumalan palvelijan ei tule sietää mitä tahansa. Ei ole hyödyllistä antaa toisen tuhota itseään ja näin estää oman hengellisen palvelutehtävänsä toteuttaminen.” 

 

Sophistes sanoi: “Itsepetoksen insinööri ei ole ilmeisesti sisäistänyt sitä, ettei toisten kuulu antaa turmella omaa elämäänsä hänen toistuvien draamojensa vuoksi. Jos hän edelleen välttelee kipeitä totuuksia ja keskittyy luomaan illuusion muutoksesta, lopputulos ei voi olla kuin uusi eksyminen. Valheminuuden vanki ei ilmeisesti ymmärrä sitä, ettei “todellisen itsensä löytäminen” ole mikään viikonloppuprojekti, vaan vuosien likainen ja kivulias matka. Se ei ole hetkellinen ahaa-elämys tai suuri oivallus, vaan yhä syvenevää totuuden kohtaamista ja omien kipukohtien käsittelyä. Se on aktiivista työskentelyä, joka ei pakene häpeää eikä karta kipeitä tosiasioita. Siinä sitoudutaan ottamaan vastuu itsestään ja käytöksestään. Oma pimeys kohdataan, eikä torjuta. Valheminuuden vanki ei kykene kohtaamaan omaa pimeyttään, vaan projisoi kaiken toisiin. Hän voi jopa syyttää muita -tai jopa Jumalaa - omasta kyvyttömyydestään muuttua, vaikka on itse valinnut jäädä vastuuttomaksi. Lopulta hän saattaa joutua uudelleen hengelliseen tyhjyyteen, koska mikään ulkoinen muutos ei voi täyttää sitä sisäistä kuilua, jota hän kieltäytyy tutkimasta. 

Niin kauan kun ihminen ei tahdo kohdata kipeää totuutta itsestään, hän toistaa itsekästä sykliään ja pyrkii käyttämään toisia pelastusrenkaanaan voidakseen välttää omaa vastuutaan. Tällainen yksipuolinen ja kuluttava käyttösuhde vie toiselta osapuolelta enemmän kuin antaa. Jos toinen on jo äärimmäisen uuvuksissa edellisen kierroksen jäljiltä, hänen on syytäkin jättää valheessa eläjä omilleen. Kun toinen on varoittanut häntä, eikä edes kuuntele varoituksia, jo se kertoo, ettei toisen kannata jäädä haaskaamaan viimeisiä voimiaan turhuuteen. On rehellistä ja rakkaudellista vetäytyä silloin, kun tietää, ettei voi auttaa joutumatta jatkuvan haavoittamisen ja manipuloinnin kohteeksi. Niin kauan kun valheminuuden vanki kääntää selkänsä kipeälle totuudelle ja odottaa muiden korjaavan sen, minkä vain hän itse voi korjata, hän ei ole tervettä eikä turvallista seuraa toisille.”

Erectos vastasi: “Kun ihmisellä on voimakkaita itsekkyyden piirteitä ja taipumus itsepetokseen, hän voi ottaa minkä tahansa palautteen henkilökohtaisena hyökkäyksenä ja kieltäytyä kokonaan kuuntelemasta. Silloin asiallisetkin varoitukset kaikuvat kuuroille korville. Kun huomaa sanojensa osuvan betonimuuriin, jonka takaa joku heittää teräviä nuolia ja ruikulipaskaa niskaan, on parempi vaieta, kääntää selkänsä ja kävellä pois.💩💩💩 Turha on hukata energiaansa sellaiseen. Kun vaurioituneen minän haltija huomaa toisen luovuttavan ja poistuvan, hän saattaa muuttaa taktiikkaa. Hän saattaakin alkaa “tiedostamaan” ja “myöntämään” toimintaansa, mutta kyse ei ole aidosta itsereflektiosta vaan se on osa hänen manipulatiivista taktiikkaansa. Hän haluaa saada toisen jäämään kiinni “projektiinsa”, jotta tämä ei poistuisi hänen elämästään. Hän ehkä tiedostaa ongelmiaan, mutta todellinen työ ei ole alkanut - hän käyttää tiedostamista draaman ja manipuloinnin välineenä tehdäkseen toisesta pelastajansa ja ongelmiensa ratkaisijan. Tämä voi olla toiselle todella turhauttavaa, koska näyttää siltä, että hän kykenee näkemään itseensä, mutta ei ole valmis menemään niin syvälle, että se muuttuisi aidoksi itsetuntemukseksi. Se kun vaatisi totuuden kohtaamista, jota valheminuuden vanki on karttanut kuin ruttoa läpi elämänsä.”

 

Sophistes totesi: “Minävaurioisen itsepetos on syvällinen ja kompleksinen ilmiö, jossa ihminen rakentaa itselleen illuusion, joka suojaa hänen haavoittuvaa sisintään kohtaamasta epämiellyttäviä totuuksia. Tämä itsepetos voi ulottua lähes kaikkiin elämän osa-aluesiin ja vääristää henkilön suhdetta sekä itseensä että muihin. Koska hän on luonut tätä illuusiota lapsesta lähtien, siitä on muodostunut vakiintunut osa hänen pesoonaansa. Minävaurioisen itsepetos sisältää ainakin nämä mekanismit:

1. Perimmäinen tarve: hauraan egon suojeleminen:

• Sisäinen tyhjyys: Minävaurion ytimessä on usein syvä häpeän, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunne. Tämä voi juontaa juurensa varhaisiin kehitysvaiheisiin, joissa lapsi ei saanut riittävää emotionaalista tukea tai jossa hänen persoonansa murskattiin. Jos lapsuudessa elettiin itsekkyyden dynamiikkaa ilmaisevan vanhemman mielivallan alaisena, eikä lapsella ole ollut yhtään terveen aikuisen mallia, ei ketään, joka olisi hyväksynyt hänet ehdoitta, vaurioituminen on väistämätön.

• Defenssit rakennetaan suojaksi: Minävaurioisen itsekeskeisen itsepetoksen mekanismit ovat olemassa estääkseen hänen pohjimmaisten tunteiden tiedostamisen. Ne muodostavat psykologisen panssarin, joka suojaa minävaurioisen haurasta itsetuntoa kohtaamasta totuutta itsestään. Jos totuus tulee lähelle, hän hyökkää defenssien täydellä voimalla torjuakseen sen. Totuuden paljastaminen tekee toisesta automaattisesti hänelle vihollisen.

2. Illuusion rakentaminen: minäkuva ja todellisuuden vääristely:

• Suuruuskuvitelmat ja oikeutus: Minävaurioinen rakentaa itselleen mielikuvan ylivertaisuudesta, erityisyydestä tai moraalisesta ylemmyydestä välttyäkseen kohtaamasta häpeää ja arvottomuuden tunteita. Tämä ei välttämättä ole tietoista, vaan itsekeskeinen itsepetos saa henkilön todella uskomaan, että hän on oikeutettu erityiskohteluun ja muilla on velvollisuus palvella häntä antaen itsestään kaiken ja ottaen vastaan häneltä kaiken, mitä hän itse ei tahdo kohdata, kantaa eikä käsitellä.

• Uhriutumisen kautta kontrolliin: Minävaurioinen voi rakentaa illuusion siitä, että hän on aina toisten uhri. Tämä narratiivi vahvistaa itsepetosta: se estää häntä tunnistamasta omaa rooliaan ongelmien aiheuttajana ja antaa hänelle keinon manipuloida muita. 🫥 Ajan myötä itsekkääästä uhriutumisesta tulee krooninen toimintastrategia, josta voi tulla niin kieroutunut tuhoisien käytösmallien kuvio, ettei hän itsekään kykene näkemään, millaisen kokonaisuuden hänen käytöksensä muodostaa. Hän voi jatkaa uhrina esiintyen itsekkyyden dynamiikan toteuttamista ihmissuhteissaan. Samalla hän kontrolloi ja manipuloi muita uhriutumiseen ja avuttomuuteen verhotun passiivisen itsekkyyden strategiaa käyttäen.

• Kokonaisvaltainen todellisuuden vääristely: Minävaurioinen ei valehtele vain muille, vaan myös itselleen. Hän saattaa rehellisesti uskoa omiin puolustuksiinsa, vaikka ne olisivat täysin ristiriidassa todellisuuden kanssa. Hän voi uskoa sokeasti näihin valheisiin, koska hän haluaa uskoa niihin, jotta ei joutuisi kohtaamaan kipeää totuutta itsestään. Tämä tekee itsekeskeisestä itsepetoksesta erityisen haastavan ulkopuoliselle havaita.

3. Mekanismit itsekeskeisen itsepetoksen ylläpitämiseen:

• Totuuden torjunta ja vihollisuus: Minävaurioinen torjuu kaiken sellaisen  tiedon, joka voisi uhata hänen rakentamaansa valheellista minäkuvaa. Tämä voi ilmetä aggressiivisena vastareaktiona, kuten syyllistämisenä, vähättelynä, projisointina tai täydellisenä hiljaisuutena, joka on sekin keino rangaista toisia rehellisyydestä.🤐

• Projektio: Minävaurioinen heijastaa usein omat puutteensa ja ongelmansa toisiin. Esimerkiksi hän saattaa väittää, että toinen on manipuloiva, kun hän tosiasiassa itse manipuloi ja toinen kertoo vain rehellisesti totuuden. Hän saattaa mennä projektiossaan vielä pidemmälle: Kun toinen tuo esiin minävaurioisen tuhoisaa käytöstä ja sanoo hänelle suoraan, millaista mielenlaatua kyseinen käytös ilmentää, minävaurioinen hyökkää vättämällä toisen olevan henkisesti sairas, aivan kuten hänen itsekäs isänsä, ilkeä äitinsä, pahat sisarukset, koulukiusaajansa ja persoonallisuushäiriöiset ystävänsä. Toinen onkin hänen silmissään se itsekäs uhriutuja, joka elää itsepetoksessa yrittäen manipuloida hänen todellisuustajuaan kieroon, vaikka totuus on juuri päinvastainen: hän puhuu vain itsestään.

• Rationaaliset selittelyt ja teennäiset tekosyyt: Hän saattaa selittää käytöksensä pois esimerkiksi vaikeilla elämänkokemuksilla tai väittää, että hänen toimensa ovat itse asiassa oikeutettuja tai “vain reaktioita” toisten virheisiin. Vaikka hän kohtelisi toisia käyttäen heitä emotionaalisesti hyväkseen, sekään ei ole niin vakavaa hänen mielestään, toiset vain liioittelevat ja odottavat liikoja toivoessaan vastavuoroisuutta ja terveempää kanssakäymistä. Hän voi oikeuttaa jopa henkisen väkivallan ja manipuloinnin keksien teoilleen aina jonkin “hyvän syyn”. Kohdellessaan toisia julmasti hän uskottelee olevansa edelleen hyvä ja erityislaatuinen ihminen.🫣 Hän voi jopa saada salaista tyydytystä siitä, kun tuottaa toisille pitkäkestoista kärsimystä passiivis-aggressiivisella käytöksellään ja vastuunpakoilullaan. Ja tietenkään hän ei ole itsekäs eikä piilovihainen, eikä varsinkaan nauti toisten kärsimyksestä!

• Muistin valikointi: Minävaurioinen voi tarkoituksella unohtaa tilanteet, joissa hänen käytöksensä on ollut itsekästä, epäloogista, julmaa tai ristiriitaista. Hän muistaa vain ne hetket, jotka tukevat hänen omakuvaansa ja lisää niihinkin efektejä, jotka korostavat hänen hyvyyttään.”

 

 

Erectos jatkoi: “Näin ankara itsepetos kauhistaa jopa minua, joka olen itsekin pettänyt itseäni.😰 Toisaalta on selvää, että mitä pidempään itseään pettää, sitä taitavammaksi siinä tulee.

1. Itsensä ja muiden syyllistäminen:

• Ulkoinen vastuu kaikesta: Itsekeskeinen itsepetos voi saada ihmisen siirtämään aina vastuun omasta käyttäytymisestä ulkopuolelle. Esimerkiksi minävaurioinen voi väittää, että hän toimi passiivis-aggressiivisesti vain, koska hänet on “ohjelmoitu” siihen ja toiminta “vain tapahtuu automaattisesti” vähäisestäkin “provosoinniksi” katsotusta toiminnasta. Hän on vain olosuhteiden uhri, joka on auttamaton kontrolloimaan omia yllykkeitään, vaikka hän samalla kontrolloi kaikkea ja kaikkia, mitä vain pystyy hallitsemaan.🤥

• Viholliskuvan luominen: Jokainen, joka haastaa minävaurioisen minäkuvaa totuudella, muuttuu automaattisesti viholliseksi. Hän voi alkaa maalata mielessään kyseisestä henkilöstä epäoikeudenmukaisen, julman tai manipuloivan kuvan oikeuttaakseen oman kaltoinkohtelevan käytöksensä. Vaikka tuo henkilö olisi hänelle kuinka tärkeä ja saanut paljon aikaa hyvää hänenkin elämäänsä, tuo kaikki menettää merkityksensä heti, kun hän tuo esiin ikäviä tosiasioita minävaurioisen itsekkäästä toiminnasta. Vaikka tuo henkilö olisi hänelle kuinka tärkeä ja saanut paljon aikaa hyvää hänenkin elämäänsä, tuo kaikki menettää merkityksensä heti, kun hän tuo esiin ikäviä tosiasioita minävaurioisen itsekkäästä toiminnasta. Vaikka tuo henkilö olisi kaikkea muuta kuin manipuloiva, julma ja epäoikeudenmukainen, minävaurioinen “unohtaa” tämän ja vääristää hänet vastakohdaksi projisoiden omatkin vääristymänsä toiseen. Tällä tavoin hän voi vahvistaa illuusiota tämän pahuudesta toisillekin. Näin toista ei tarvitse ottaa vakavasti ja häntä on “oikeutettua” kohdella hänen arvonsa vastaisesti, mitäs “kehtaa aukoa päätään ja yrittää eksyttää valheillaan”. Minävaurioinen ei edes ajattele, kuinka julmaa henkistä väkivaltaa hän tekee vääristäessään toisen ihmisen persoonan armotta kieroon.

2. Sairauden puute ja itsepetoksen kestävyys:

• Kononaisvaltainen valheellinen identiteetti: Koska itsekeskeinen itsepetos on rakennettu syvälle persoonallisuuteen, sen purkaminen tuntuu minävaurioisesta mahdottomalta. Jos hän alkaisi nähdä totuuden itsestään, hänen koko psyykkinen rakentensa voisi romahtaa. Tätä hän pelkää kuollakseen, vaikka juuri valheiden varaan rakennetun minuuden romahtaminen voisi vapauttaa hänen todellisen minuutensa kasvuun.

• Valikoiva totuuden hyväksyminen: Minävaurioinen saattaa myöntää pieniä, turvallisia totuuksia itsestään, mutta vain, jos se on välttämätöntä. Hän voi myöntää: “Olen joskus passiivis-aggressiivinen”, mutta kieltäytyy näkemästä niiden osuutta laajemmassa, ongelmallisessa kokonaisuudessa. Tämä on tapa kontrolloida tilannetta ja säilyttää illuusio. Jokaisen myönnetyn pimeän puolen hän kompensoi korostamalla valoisia puoliaan, liioitellen niitä. Kun hän jotakin on myöntänyt, siihen ei enää saa palata, koska se vaikeuttaisi häntä unohtamasta niiden olemassaoloa. Hän voi uskotella itselleen, että ongelma on ratkaistu, kun hän on sen myöntänyt. Vaikka se on erittäin epärealistista ja suorastaan typerää, silti hän voi haluta uskoa niin. Jos toinen yrittää palata aiheeseen, hän saattaa todeta syyllistävään sävyyn: “Minähän myönsin jo tämänkin asian! Pitääkö siitä vieläkin muistuttaa?” Samalla hän paljastaa sen, ettei ole aikeissakaan käsitellä ongelmaa syvällisemmin, vaan pyrkii unohtamaan koko asian. Näin hän myös paljastaa, ettei välitä paskaakaan siitä, kuinka hänen käytöksensä tuhoaa toisia. Jos välittäisi, hän ei pyrkisi unohtamaan ongelmiaan pinnallisen myöntämisen jälkeen, vaan pureutuisi niihin syvällisemmin voidakseen muuttaa käytöstään. Hän voi antaa mieluummin ihmissuhteidensa tuhoutua ja on valmis menettämään läheiset ystävänsä, kuin ottaisi vastuun itsestään ja alkaisi purkamaan itsepetostaan.😨”

Sophistes puuskahti vihaisena ja jatkoi: “On vain oma häpeä, kun ajaa läheisensä pois vastenmielisellä käytöksellään. Ei kukaan kaipaa ankeuttajaa ankeuttamaan elämäänsä ja tukahduttamaan omaa kasvun prosessiaan. On tervettä suojautua tällaiselta käytökseltä!😤 Silti minävaurioinen näkee asian toisin: muut ovat taas hylänneet hänet!🤯 Hän saattaa vajota itsesääliin ajatellen: “Toiset ovat pahoja eivätkä he rakastaneet sittenkään minua, koska hylkäsivät minut!” Todellisuudessa toiset ovat voineet osoittaa rakkautta uuvuksiin asti, mutta minävaurioinen ei sitä halunnut ottaa vastaan vaan löi haavoja heihin käyttäen heitä emotionaalisesti hyväkseen. Jos ihminen oikeuttaa itsekkään oikuttelun toisten rakkaudesta huolimatta, hän voi jäädä omasta syystään lopulta yksin. Mutta mitä tekee itsekäs uhriutuja?🤔 Jälleen hän uhriutuu vaikka on kaltoinkohdellut toisia! Koska hän ei halua ottaa vastuuta, hän uhriutuu. Samalla hän saa tyydytystä itsesäälistä ja kokee salaista iloa ankeudestaan, mikä on uhriutujan keskeisimpiä piirteitä. Hän käy pimeällä energialla ja tukahduttaa kaiken kasvun ja luovuuden ympäriltään.

1. Manipulaation rooli itsepetoksessa:

• Itsekäs uhriutuminen aseena: Minävaurioiselle uhriutumisen narratiivi toimii sekä itsepetoksena että tapana manipuloida muita. Hän voi esimerkiksi käyttää toisten hänestä tekemiä havaintoja lyömäaseena: “Olet jo vuosia syyttänyt minua sairaalloisen itsekkääksi, vaikka olen vain epävakaa! Sinä olet väärässä!” Todellisuudessa jo se kertoo omaa karua kieltään, kun toinen on vuosien ajan yrittänyt tuoda esiin, millaista haavoittamista ja tuhoa hän saa osakseen minävaurioisen itsekkään käyttäytymisen vuoksi.🫩 Edelleen minävaurioinen kääntää tilanteen kieroon niin, että toinen tekee vääryyttä kertoessaan rehellisesti, millaista kohtelua saa osakseen.

• Häpeän välttely: Yleensä itsekeskeisen itsepetoksen keskiössä on häpeän välttely. Vaikka minävaurioinen voi olla olemukseltaan häpeän kyllästämä, hän pakenee häpeää, koska hän kokee häpeän kohtaamisen tuhoisana omalle egolleen. Hän saattaa rakentaa toistuvia narratiiveja, jotka pehmentävät hänen virheitään ja siirtävät vastuun toisille. Vaikka hän pyrkii välttelemään häpeää, hän todellisuudessa vain kasvattaa häpeäänsä käyttäytymällä häpeällisesti. Toisille tällainen patologinen vastuun pakoilu ja itsekäs oikuttelu näyttäytyvät erittäin vastenmielisenä toimintana, joka luonnollisesti herättää inhoa. Vastuun pakoiliu ei ole arvostettavaa eikä puoleensavetävää toimintaa, päinvastoin se saa muut pakenemaan, koska muuten vastuuton raukka viskaisi vastuunsa heidän niskaan tuhoamaan heidän elämäänsä.😵‍💫

2. Itsekeskeisen itsepetoksen seuraukset:

• Ristiriitaiset ja tuhoisat ihmissuhteet: Ihmiset minävaurioisen ympärillä joutuvat jatkuvasti epäreilun syyllistämisen, manipuloinnin ja itsepetoksen kohteiksi. Minävaurioinen voi käyttää toisia ihmisiä energianlähteinään ja ongelmiensa ainaisia kuuntelijoita. Hän ottaa, mutta ei osaa antaa. Hän usein pyrkii ripustautumaan toisiin voidakseen elää heidän kauttaan ja heidän kustannuksellaan. Tämä tekee suhteista kuluttavia ja epäterveitä hyväksikäyttösuhteita, joissa toiset ovat henkisen onanoinnin välineitä ja vastuuttoman taakkojen kantajia.

• Itsereflektiokyvyn puuttuminen: Minävaurioinen ei kykene tarkastelemaan itseään realistisesti, mikä estää henkilökohtaisen kasvun ja muiden rehellisen kohtaamisen.

• Pysähtyneisyys: Koska minävaurioinen elää itsepetoksessa, hän ei yleensä pysty korjaamaan käytösmallejaan, vaan jatkaa tuhoisalla polullaan toistaen samoja kaavojaan. Koska hän ei kykene näkemään rehellisesti oman käytöksensä sairaalloista itsekkyyttä eikä kykene ymmärtämään käytöksensä vakavuutta suhteessa toisiin, hän ei pysty aidosti muuttamaan toimintaansa.☹️  Hän tarvitsisi itse aiheuttamiaan kriisejä suuremman kriisin, jota hän ei voi enää kontrolloida ja joka pakottaa hänet kohtaamaan elämän realiteetit. Minävaurion vakavuusasteesta riippuen ihminen saattaa pystyä alkaa murtamaan itsepetostaan, jos todella haluaa, ellei hänen minuutensa ja omatuntonsa ole vaurioitunut peruuttamattomasti. Onneksi sellainen paatumus on harvinaista.”

Erectos vastasi: “Toivon totisesti, että omantunnon korruptoiva paatumus olisi harvinainen ilmiö. On tärkeä muistaa, että tilanteet ovat aina yksilöllisiä eikä kaikki päde kaikkiin. Silti on mahdollista tutkia itsepetoksen äärimuotojen yleisimpiä ilmenemismuotoja. Vaikka kaikki ei päde kaikkiin, monia yhtäläisyyksiä on. Itsepetos noudattaa usein tiettyjä toimintakaavoja eri vivahteilla ja aste-eroilla. Itsekeskeinen itsepetos on usein syvä ja monimutkainen defenssien verkosto, joka suojaa haurasta egoa kohtaamasta todellista itseään. Se perustuu ankaraan todellisuuden vääristelyyn, muiden syyttämiseen ja manipuloinnin käyttöön. Tällainen toiminta on ilmeistä totuuden vihollisen toimintaa, jossa totuus itsestä on pahin vihollinen ja jotka sitä esiin tuovat, muuttuvat automaattisesti vihollisiksi. Vaikka minävaurioinen saattaa myöntää osan vääristymistään, hän ei kykene näkemään eikä hyväksymään niiden yhteyttä laajempaan ongelmallisen käyttäytymisen dynamiikkaan. Tämä tekee minävaurioisen itsepetoksesta äärimmäisen vaikean murtaa - erityisesti ilman ulkopuolista interventiota ja syvällistä, pitkäkestoista kivuliasta itseanalyysia, johon vain harva minävaurioinen kykenee. Mitä vakavampi vaurion aste on, sitä epätodennäköisempää muutos on. Vaikka muutos on aina mahdollista, vakavimmissa tapauksissa muutosta ei edes nähdä enää edes vaihtoehtona.” 

 

Kumpikin pyöritteli päätään murheellisen näköisenä.

Hetken aikaa oli hiljaista.