Hetkellinen hämmennyksen hiljainen hetki sai Erectosin kasvot loistamaan punaisina häpeästä. Hänellä oli kokemusta itsekkyyden vankilan ahtaista oloista, eikä hän olisi halunnut muistaa tuota aikaa.
Erectos rikkoi hiljaisuuden ja sanoi: “Kuinka voi tunnistaa aidon anteeksipyynnön? Kadun syvästi menneisyyteni paskamaisuutta ja tahtoisin varmistua siitä, että osaan olla aidosti pahoillani ja hyvittää tekoni.”
Sophistes sanoi: “Aidossa anteeksipyynnössä tulisi olla mukana nämä asiat: 1. Kuuntele oikeasti, mitä satutetulla osapuolella on sanottavanaan. Älä vain odota vuoroasi päästä selittelemään tekojasi. Anna hänelle tilaa puhua äläkä keskity vain itseesi. 2. Kohtaa toinen aidosti ja validioi hänen tunteensa. Osoita, että ymmärrät etkä halua vähätellä hänen tunteitaan. Anna hänen sanoilleen ja tunteilleen painoarvoa, ota hänet vakavasti. 3. Ilmaise aitoa katumusta ja osoita se jatkossa myös toiminnallasi. Jos et tunne aitoa katumusta, yritä edes kuvitella itsesi toisen asemaan. Kuvittele, miltä sinusta tuntuisi, jos joku kohtelisi sinua niin kuin olet häntä kohdellut. 4. Pyydä anteeksi tosissasi. Ota vastuu kertomalla suoraan, mitä pyydät anteeksi. Jos itse olisit kokenut samaa, toivoisit varmasti, että anteeksipyyntö olisi aito eikä mitään manipulatiivista teeskentelyä.😐 5. Ole valmis keskustelemaan siitä, kuinka vastaavaa ei tapahdu enää jatkossa ja osoita teoillasi, että olet tosissasi. Anteeksipyyntö voi olla vasta alku, joka mahdollistaa todellisen kommunikaation, kunhan se on aito.”
Erectos huokaisi helpotuksesta ja totesi: “Luojan kiitos olen oikealla tiellä, vaikkakin alussa. Olisi kauheaa olla vieläkin katumaton ja itsekäs paskiainen, joka ei välitä toisista senkään vertaa, että kykenisi aidosti katumaan tekojaan ja muuttamaan käytöstään! Entä jos ihminen ei kykene aitoon katumukseen ja anteeksipyyntöön, vaan jättää tilanteen auki, pakenee kuukausien ajaksi vastuutaan sysäten koko taakan toisen harteille ja vielä uskottelee itselleen, ettei mitään ole enää tehtävissä?🤨 Eikö tämä ole raukkamaisuuden äärimuoto? Vaikka itsepetoksen insinööri tietäisi, kuinka toinen joutuu kärsimään hänen vastuuttomuudestaan ja sen seurauksista, hän ei tee elettäkään korjatakseen tilannetta vaan uskottelee, ettei mitään ole enää tehtävissä! Jätetään toinen mieluummin kitumaan kuin otettaisi vastuu! Vastuun ottamisen sijaan uskotellaan typerästi, ettei mitään ole tehtävissä, vaikka toinen kärsii juuri siksi! Eikö tämä kuulosta enemmän raukkamaiselta valheelta, jonka verukkeella oikeutetaan oma passiivipaskamainen vastuun pakoilu?”
Sophistes vastasi: “Jos joku urpo (pahoittelen, minua vain ihmetyttää tuollainen idiotismi) todella toimii näin, se näyttää siltä, että hän haluaa istua oman epämukavuutensa suossa ja tuottaa toiselle tarpeetonta tuskaa odottaen, että universumi tai vastuuttomuuden taakan alle uupuva ratkaisee asiat hänen puolestaan. Se, että hän heittää raukkamaisesti pyyhkeen kehään, vaikka tuottaa toiselle kärsimystä samalla julistaen, ettei mitään ole enää tehtävissä, on todellakin typerä valheellinen keino paeta vastuuta ja välttää omien virheidensä korjaaminen. Ei väliä sillä, kuinka oma vastuuttomuus tuhoaa toista joka hetki.😑 Ja jos tällaista passiivista kaltoinkohtelua tapahtuu kuukausien ajan, kyse on jo äärimmäisestä itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä toista kohtaan. Ehkä siinä samalla rangaistaan toista siitä, kun hän on tuonut rehellisesti esiin paskamaisen ja itsekkään käytöksen. Noin kauan jatkuvaa piinaa voi jo pitää henkisenä kidutuksena. Varsinkin, jos toinen tuo esiin sen, kuinka hän on palanut loppuun ja menettänyt terveytensäkin, eikä passiivipaska silti tee elettäkään korjatakseen asiaa! Sellainen on tahallista toisen kärsimyksen pitkittämistä ja siksi todella julmaa. Ei kukaan siedä tällaista paskamaisuutta loputtomiin. Vähempikin piina tekee selväksi, ettei kyse ole terveestä suhteesta. Eikä epäterveeseen suhteeseen kuulu jäädä ottamaan lisää paskaa niskaan kuolemaansa asti.
Toisen ei tarvitse olla passiivipaskan kakkapyyhkeenä eikä sijaiskärsijänä, jonka hän odottaa korjaavan aiheuttamansa sotkun.😤
On äärimmäisen itsekästä kaltoinkohdella toista, paeta vastuuta kuukausia ja odottaa, että kaltoinkohdeltu korjaisi asian! Koska passiivipaska ei tee elettäkään korjatakseen vääryyksiään, hän ansaitsee jäädä yksin taakkansa kanssa. Useimmiten ihmiset oppivat virheistään ja ottavat vastuun, mutta sitten on niitä, jotka odottavat, että joku muu kantaa ja korjaa kaiken, useimmiten se, jota he itse ovat kohdelleet kaltoin.🫤 Tämä on emotionaalista riistoa ja kaltoinkohtelua, jota ei tule sietää.
Tällaisen alhaisen kohtelun kohteeksi joutunut on syystäkin vihainen eikä ole ihme, jos hän alkaa kokea inhoa ja vastenmielisyyttä noin käyttäytyvää kohtaan. Passiivipaska traumatisoisi häntä lisää jatkossakin, jos motivaatio muutokseen puuttuu. Ja koska ajan myötä paskamainen käytös menee yhä vain pahemmaksi ankaran totuuden torjumisen myötä, on syytä irtisanoutua myrkyllisestä suhteesta. Kaltoinkohtelun kohteella on täysi oikeus heittää paskamyrksy takaisin sinne, minne se kuuluu - passiivipaskan niskaan. Se ei ole ilkeää eikä kylmää, kuten passiivipaskan välinpitämättömyys, vaan se kertoo terveestä itsekunnioituksesta ja realismista. Toisten ei kuulu kantaa taakkoja, jotka eivät heille kuulu. On täysin kohtuutonta, että vastuuton raukka yrittää ujuttaa oman vastuunsa ja ongelmansa toisen kannettavaksi ja keskittyy vain itseensä. Hän saattaa olettaa, että asioiden selvittäminen tarkoittaa sitä, että hän pääsee vuodattamaan omia tunteitaan ja kaltoinkohdeltu yhä jaksaisi kuunnella hänen purkautumistaan saamatta tilaa tuoda esiin omia tunteitaan. Tällainen “minä, minä, minä” -touhu on tyypillistä vastuun välttelyä ja manipulointia: koska hän ei voi mennä aidosti itseensä ja myöntää tehneensä väärin, hän kääntää keskustelun omiin tunteisiinsa ja valittaa, kuinka vaikeaa hänellä on ollut (vaikka hän olisi näyttäytynyt toisille onnellista elämää viettävänä hyvinvoivana ihmisenä). Tällainen on uskomattoman häpeällinen temppu, mutta niin tyypillinen ihmisille, jotka eivät kykene aitoon empatiaan. Aito empatia tarkoittaa, että kyetään asettumaan toisen asemaan. Se vain itsepetokselliselta ei suju, se kun vaatisi rehellisyyttä!”
Erectos sanoi: “Jos ihminen oikeasti haluaa korjata asiat, hän näyttää sen teoillaan, ei vuodattamalla tunteitaan ja kääntäen keskustelun itseensä. Jos hän ei siihen kykene, se kertoo vain hänestä itsestään. Jos hän ei kykene edes antamaan toiselle tilaa ja aidosti kohtaa tätä, kysynpähän vain: mitä helvettiä hän edes yrittää korjata?🤔 Jos hän oikeasti haluaisi korjata asiat ja arvostaisi toista, se olisi näkynyt hänen teoissaan jo kuukausia sitten, ei pelkkinä pinnallisina sanoina ja valheellisena nöyristelynä. Jo se, että antaa tilanteen jatkua kuukausia kertoo, ettei aitoa arvostusta ole. Jos arvostaisi toista, ei tuottaisi tälle tarpeetonta kärsimystä kuukausikaupalla, ja sitä ennen ilmenneellä haavoittavalla käyttäytymisellä, jota ei halua kohdata eikä ottaa siitä vastuuta.
Paskamaisuus vain paisuu valtavaksi ongelmien vyöryksi, kun itsepetoksen insinööri pakenee totuuden kohtaamista ja vastuun ottoa. Ensin satutetaan toistuvasti eikä kuunnella toisen varoituksia, ja kun olisi aika ottaa vastuu, paetaan raukkamaisesti ja jätetään sotku selvittämättä kuvitellen, ettei mitään ole enää tehtävissä. Ja vaikka toinen sanoo, että niin kauan kuin on elämää, on mahdollista korjata aiheuttamansa tuhot. Mutta ei!😵 Passivipaska edelleen jatkaa itselleen valehtelua uskotellen, ettei mitään ole enää tehtävissä! Tämä on niin klassinen ja vastenmielinen kaava, että melkein hävettää tuollaiseen toimintaan turvautuvan puolesta. Tällainen turva on surkea keino välttää terve vastuullisuus. Vastuutaan pakeneva ihminen haluaa usein näyttäytyä hyvänä tyyppinä, vaikka todellisuudessa ei kykene tai halua kantaa vastuuta teoistaan. Hyvät tyypit kantavat vastuun eivätkä jätä vastuutaan toisten niskoille kuukausikaupalla. Ja kun tällainen kuvio vieläpä toistuu toistumistaan, luulisi olevan jo aika vaikeaa uskotella olevansa hyvä tyyppi. Vastuuttomuus ja hyvä tyyppi eivät sovi yhteen millään!”
Sophistes vastasi: “Koska kyseessä on toistuva kaava, seuraava vaihe on ilmeinen: Hän teeskentelee hetkellisesti haluavansa muutosta, jotta toinen rauhoittuisi ja pysyisi sairaassa suhteessa, mutta heti kun tilanne tasaantuu, vanhat kuviot palaavat salakavalasti takaisin - mikä on todiste siitä, ettei hän ole aidosti sitoutunut muutokseen. Se on pelkkää kulissipeliä: “Katso, minä yritän!” - mutta vain niin kauan kun se ei vaadi oikeasti mitään vaivannäköä ja totuuden rehellistä kohtaamista.💩 Tällainen käytös on kaukana terveen ihmisen toiminnasta. Ilmeisesti itsepetos on syövyttänyt hänen omantuntonsa täysin tunnottomaksi, jos hän kokee oikeutetuksi elää toisten taakkana loputtomiin eikä halua kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi, vaan jää mieluummin toisten taakkana eläjäksi. On päivänselvää, että tällainen toimintalogiikka tuhoaa toisia. Jos hän ei kykene ottamaan vastuuta, myöntämään rehellisesti virheitään ja aidosti tekemään parhaansa korjatakseen tilannetta - eikä vain teeskentelemään sitä hetken - niin hän ei yksinkertaisesti ole sellainen ihminen, joka ansaitsisi paikan toisen elämässä.”
Erectos sanoi kiivauden kiihkolla: “Jos ei itse halua kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi eikä kykene rakentamaan terveitä ihmissuhteita, silloin hankaloittaa ja tuhoaa toisten elämää omalla vastuuttomuudellaan. Kuinka toinen osapuoli voisi elää elämäänsä ja käsitellä omia haavojaan, kun vastuuton ihminen kuormittaa häntä ongelmillaan, uuvuttaa hänet yksipuolisella kanssakäymisellä ja emotionaalisella riistolla aiheuttaen toiselle vain lisää haavoja?😬 Ja mikä pahempaa, vastuuton raukka ei kuuntele toista eikä ota tätä vakavasti, kun hän yrittää kertoa kaltoinkohtelusta! Hän voi joutua ankaran ja toistuvan kyseenalaistamisen ja persoonansa vääristämisen kohteeksi, kun vastuuton kokee rehellisen puheen uhkana omalle minäharhalleen. Eikä siinä kaikki. Kun olisi aika ottaa vastuu ja tehdä parannus, vastuuton pakenee raukkamaisesti jättäen kaiken aiheuttamansa sotkun ja vastuun taakan toisen niskaan jopa kuukausien ajaksi. Tällainen lähentelee jo äärimmäistä itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä toista kohtaan. Kun vastuuton raukka tekee tätä toistuvasti, se jo itsessään todistaa, ettei hänellä ole aikomustakaan muuttua. Ja koska vastuuton ihminen aiheuttaa näin mittavaa ja pitkäkestoista tuhoa ja haittaa toisen ihmisen elämään, hän on myrkyllinen ihminen, jonka kanssa ei voi keskustella rakentavasti, koska hän ei kykene kohtaamaan totuutta. Silti muutos on mahdollista, jos vain itse haluaa. Usein tällainen henkilö ei kykene kohtaamaan toista aidosti ja kunnioittavasti, vaan vaatii kaiken huomion itselleen eikä kykene käsittelemään aiheuttamaansa tuhoa terveesti ja realistisesti. Teeskentely, valehtelu ja manipulointi ovat tällaiselle tyypillisiä keinoja kommunikaatioon. Valheessa eläjä ei tahdo kohdata totuutta, eikä hänellä ole aikomustakaan ottaa vastuuta. Kenenkään ei tarvitse antaa elämänsä tuhoutua itseään pettävän ihmisen vastuuttomuuden vuoksi.😤”
Sophistes vastasi synkästi: “Ihminen, joka pettää itseään ja käyttää itsekästä uhriutumista piintyneenä toimintamallinaan, ei välttämättä itsekään tunnista toimintaansa ja kykenemättömyyttään aitoon katumukseen. Itsekkään uhriutujan väärien tekojen tunnistaminen ja epäaito katumus ovat yleensä pinnallisia ja laskelmoituja, eikä niissä ole todellista empatiaa ja vastuun ottamista. Tällainen ihminen voi myöntää virheitään ja vääristymiään, mutta tunnustukset ovat usein egosentrisiä ja sidottuja hänen omiin tarpeisiinsa - kuten huomion, sympatian tai kontrollin saamiseen. Hän keskittyy vain itseensä, vaikka saattaa näennäisesti näyttää olevansa surullinen toisen puolesta. Tuonkin surun taustalla on usein hylkäämisen pelkoa ja häpeää, ei aitoa kykyä asettua toisen asemaan. Tällainen käytös voi ilmetä näin:
Väärien tekojen tunnustaminen:
Ehdollinen myöntäminen: Hän voi sanoa: “Jos tein todella väärin, niin olen pahoillani”, mikä siirtää vastuun pois hänestä ja kyseenalaistaa samalla teon vääryyden.
Minimointi: Hän voi kuvata tekojaan vähäpätöisiksi tai ymmärrettäviksi, kuten: “Kaikkihan me teemme syntiä ja joskus skitsoilemme ja sekoilemme”.
Osittainen myöntäminen: Hän tunnustaa vain sen verran kuin on pakko ja mikä on jo yleisesti tiedossa. Hän ei vaivaudu rehelliseen itsereflektioon syvällisemmin.
Uhriutumisen lisääntyminen: Hän saattaa myöntää väärän tekonsa, mutta kääntää nopeasti huomion siihen, kuinka paljon hän itse kärsii tilanteesta: “Olen tehnyt väärin, mutta olen myös kokenut niin paljon pahaa tämän vuoksi”, ja sitten voikin alkaa valtaisa tunteiden vuodatus, jossa väärinteon kohteelle ei jää lainkaan tilaa ilmaista itseään.
Syiden externalisointi: “Tein väärin, koska sinä provosoit minut ja koin sinun olevan hylkäämässä minut”, eli vika siirretään väärinteon kohteen harteille.🤯
Epäaito katumus:
Sanat ilman tunnetta: Hän voi sanoa “Olen pahoillani” tai “Pyydän anteeksi”, mutta sävy on väkinäinen ja robottimainen. Sanotaan vain sanat, koska se kuuluu asiaan, mutta sydän ei ole aidosti pahoillaan.
Toistuva kaava: Hän pyytää anteeksi samoja asioita yhä uudestaan, mutta käyttäytyminen ei kuitenkaan muutu. Motivaatiota muutokseen ei yksinkertaisesti ole.
Katumus ilman konkreettisia toimia: Anteeksipyyntö ei johda tekoihin, jotka osoittaisivat vastuun ottamista ja parannuksen teon halua. Epäaidon katumuksen tunnistaa parhaiten juuri tästä.
Katseen kääntäminen: Anteeksipyynnön jälkeen hän alkaa vaatia kehuja, hyväksyntää tai synninpäästöä, aivan kuin hänen pahoittelunsa yksin riittäisi sulkemaan asian. Tässä haiskahtaa jo manipulatiiviset motiivit.”
Erectos jatkoi: “Itsekäs uhriutuja voi pyrkiä manipuloimaan toista jopa tunnustaessaan tekonsa ja osoittaessaan katumusta, joka on kaukana aidosta katumuksesta.
Manipuloinnin piirteet:
Anteeksipyyntöä seuraa vaatimus: “Nyt kun olen pyytänyt anteeksi, eikö me voitaisi jo siirtyä eteenpäin?” Tämä luo painetta väärinteon kohteelle ikään kuin hän ei enää saisi käsitellä asiaa. Jos asiaa ei saisi enää käsitellä, itsekäs uhriutuja aiheuttaa toiselle vaaran katkeroitumiseen. Tämäkin kertoo siitä, ettei toisen tunteilla ole painoarvoa, asia kun halutaan lakaista maton alle silläkin uhalla, että sen seurauksena toinen osapuoli katkeroituu.
Sympatian kerjääminen: Hän voi kääntää tilanteen niin, että väärinteon kohteen tulisi alkaa lohduttamaan ja rohkaisemaan häntä (mikä on jo hemmetin irvokasta): “En tiedä, kuinka kestän tätä, en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, en tiedä, miten minä pystyn elämään tämän kanssa”. Hän ei kykene lainkaan osoittamaan empatiaa toista kohtaan, vaan keskittyy vain itseensä kerjäten empatiaa toiselta.
Anteeksipyynnön hyväksikäyttö: Hän voi käyttää tunnustustaan ja “katumustaan” myöhemmin röyhkeästi lyömäaseena: “Pyysin jo anteeksi, pitääkö tähän enää palata? Sinä et selvästikään voi antaa minulle anteeksi!” Hän ei näytä ymmärtävän edes sitä, mitä anteeksianto oikeasti on, vaan estää toisen anteeksiannon prosessin syyllistäen tätä aiheettomasti anteeksiantamattomuudesta.😖 Toinen haluaa käsitellä asiaa juuri siksi, että pystyisi antamaan anteeksi! Jos asiaa ei voi käsitellä, se jää kalvamaan loukattua osapuolta.
Ristiriitaiset teot: Samaan aikaan kun hän tunnustaa tekojaan ja pyytää anteeksi, hän voi salakavalasti sabotoida, mustamaalata tai manipuloida muita uskomaan, että hän on itse se todellinen uhri. Jos hän ei kykene pysymään totuudessa edes katumuksensa jälkeen, se todistaa, ettei katumus ole ollut aitoa. Aito katumus johtaa totuudellisuuteen ja parannuksen tekoon, ei tosiasioiden vääristelyyn säälittävän uhrinäytelmän ja manipulatiivisen toiminnan muodossa.”
Sophistes totesi: “Kun tällainen käyttäytyminen on patologista ja erittäin syvään juurtunutta, itsekäs uhriutuja ei näe siinä mitään väärää vaan pitää sitä normaalina ja oikeana tapana toimia. Jos ei ole oppinut terveitä toimintatapoja, vääristyneet toimintamallit tuntuvat oikeilta, vaikka ne eivät sitä ole. Näin syvään juurtunutta vääristymien verkkoa on hyvin vaikea alkaa purkamaan, varsinkaan, jos ei halua kohdata totuutta. Niin kauan kun ihminen ei tunnista ja tiedosta käyttäytymistään ja sen motiiveja, hän jatkaa valheellista menoaan.🙁
Mistä tunnistaa epäaitouden?
Sanojen ja tekojen ristiriita: Hänen käyttäytymisensä ei vastaa hänen sanojaan. Hän toimii tuhoisasti, mutta kieltää tekonsa toistuvasti.
Nopeus ja dramaattisuus: Anteeksipyyntö ja tunnustus voi olla ylidramaattinen ja nopeasti ohi - kuin näytelmä, jossa hän on pääroolissa.
Itsesäälin korostus: Hän puhuu enemmän siitä, kuinka vaikeaa hänellä on ollut, kuin siitä, miten hänen käytöksensä on vaikuttanut toiseen.
Jatkuva vastuun välttely: Jos jokin menee pieleen anteeksipyynnön jälkeen, hän syyttää toista siitä, ettei asiat korjaantuneet. Itse hän ei ole tehnyt elettäkään korjatakseen tilannetta, koska hän pakenee vastuun ottamista.
Manipulatiiviset aikomukset paljastuvat: Jos hänen tunnustuksensa ja anteeksipyyntönsä tuo hänelle jonkin etuuden - Kuten väliaikaisen rauhan tai sympatian - mutta hän palaa myöhemmin toistamaan samoja haitallisia käytösmallejaan, epäaitous on päivänselvää.”
Sophistes vastasi: “Pahimmillaan tällainen manipulatiivinen show muuttuu itsepetoksen mestarikurssiksi. Kun itsepetoksen insinööri joutuu selkä seinää vasten valinnan paikalle, jossa on vain kaksi vaihtoehtoa: kohdata totuus tai torjua totuus, hän tietenkin valitsee jälkimmäisen, koska on siihen niin tottunut. Jos on läpi elämänsä paennut totuutta itsestään, ei sitä tuosta vain kykene kohtaamaan.
Itsepetoksen insinööri voi pelata monimutkaista psykologista peliä, jossa totuus on lavaste ja itsepetos koko näytelmä, jonka hän itsekin uskoo todeksi. Hän voi esittää katuvaa ja luoda tilanteen, jossa hän katsoo näennäisesti peiliin, koska se on ainut keino päästä vaikeasta tilanteesta ja saada toinen pysymään suhteessa. Hän voi aloittaa dramaattiseen sävyyn ja puhua “itsensä löytämisestä” ja “suurista oivalluksista”. Hän voi käyttää suuria sanoja, ehkä lisäten terapeuttista jargonia mukaan: “Olen vihdoinkin alkanut ymmärtää todellista itseäni!” Hän voi käyttää myös hengellistä painotusta: “Ennen olin sokea, nyt minä näen! Vanha on poissa, uusi on sijaan tullut!” Hän uskottelee itselleen ja toisille kohtaavansa totuuden, mutta kuitenkin edelleen välttää kohtaamasta niitä kipeitä tosiasioita itsestään, jotka hänen tulisi kohdata voidakseen vapautua valheiden vankilasta. Sen sijaan, että hän kaivautuisi epämukavuuteen ja kohtaisi kipeät faktat, hän oikaisee reitin. Hän käsittelee vain pinnallisia totuuksia, niitä, joista voi puhua ilman, että hänen valheellinen minäkuvansa kärsii. Hän voi myöntää kipeitäkin käytösmallejaan, mutta vain jos se auttaa häntä ylläpitämään valheminuuttaan. Samalla se toimii tehokeinona, kun hän vihdoinkin suostuu myöntämään edes joitakin kieroutuneita toimintamallejaan ja persoonallisuutensa vääristymiä. Hän tuo nämäkin esiin hyvin pinnallisesti ja olettaen, että kun hän on kerran nämä myöntänyt, asia on loppuunkäsitelty ja hän on “muuttunut”.🤫 Edelleen hän välttää kohtaamasta niitä syvimpiä vääristymiään, joihin hänen käytösmallinsa nivoutuvat. Hän ei näe käytösmalliensa luomaa kokonaisuutta, joka ilmentää passiivisen itsekkään uhriutujan tyypillisiä toimintakaavoja. Hän voi myöntää oireet, mutta itse sairauden hän kieltää kovaan ääneen. Samalla hän voi yhä pysyä uhrin roolissaan ja siirtää syyn ympäristöön valittaen, kuinka hänen lapsuutensa olosuhteet johtivat tähän. Hän ei ota vastuuta itsestään eikä kohtaa totuutta syvällisesti, vaan tekee totuuden kohtaamisesta farssin, joka on kaikkea muuta kuin totuuden kohtaamista. Hän siis jatkaa itsepetostaan uusilla valheilla, joihin on otettu mukaan vain ripaus totuutta. Silti hän väittää vihdoinkin ymmärtävänsä itseään ja näkevänsä nyt totuuden. Hän voi korostaa mahtipontiseen sävyyn oivalluksiaan, ja lupaa olla jatkossa uusi ja parempi versio itsestään. Hän “kohtaa totuuden” yhdessä hetkessä ja “löytää” yllättävän lyhyessä ajassa “aidon itsensä”, joka on ollut hukassa vuosikymmeniä!😵 Hän voi uskoa aidosti löytäneensä todellisen minuuden ja saavuttaneen realistisen itsetuntemuksen ihmeenomaisen lyhyessä ajassa, eikä edes näytä tajuavan, kuinka epärealistista tämä on. Samoin hänen “muutoksensa” on niin nopea prosessi, ettei sitä voi todeksi uskoa. Varsinkaan kun se ei kestä kauan ja koko hänen “prosessinsa” on ollut epäaitouden läpitunkemaa näytelmää. Rehellisen ihmisen on mahdotonta uskoa todeksi niin nopeaa minuuden löytämistä ja itsetuntemuksen kehittymistä, koska eihän se ole totta!”
Molemmat vaikenivat hetkeksi. Tuuli ujelsi synkän metsän puiden latvoissa.
Jostain kuului huvittunut huokaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Syttyikö oivalluksen lamppuja? Heräsikö kysymyksiä? Oletko kokenut jotain vastaavaa? Ajatuspallot ovat tervetulleita.